Stars can´t shine without darkness

Vitsit mulla on ollu ikävä kirjoittamista! Siitä on kohta kaksi vuotta kun suljin Helin Kanttiini blogin, enkä ole enää sitä halunnut avata sillä koen että olen kääntänyt uuden lehden elämässäni. Ansaitsee siis uuden bloginkin! Kirjoitin sitä kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisesti jopa kymmenen vuotta. Ennenkuin blogit tulivat edes muotiin aloitin kakkukuvien postailulla siellä. En vaan enää kuitenkaan tiennyt mitä kirjoittaa ja miksi. Katosin aikalailla johonkin sumuun kaikkien haasteideni alla ja aika meni tulipalojen sammutteluun, selvitymiseen. Se, että heräät aamulla töihin ja tulet kotiin nukkumaan riitti pitkäksi aikaa. Aivan liian pitkäksi aikaa. Ei ollut mitään annettavaa kelleen, kun ei ollut mitä ja mistä antaa. 

Halusin kirjoittaa tämän postauksen, sillä tämä on oikeastaan koko minun uuden Helimäistä blogini pohja; uusi alku. Tämä olkoon oodi kaikille uusille aluille, sillä me kaikki ansaitsemme toisen ja kolmannenkin mahdollisuuden. Opit ehkä tuntemaan minua paremmin jos olen sinulle uusi tuttavuus? Halusin kirjoittaa tämän, jotta ne jotka katsoo minua ja minun touhuja ymmärtää, että en ole yli-ihminen, ei ole olemassa sellaisia.Olen ihan tavallinen tunteva yksilö. Tulevat tekstini tulevat ponnistamaan tästä tapahtuneesta ja sen myötä oppimistani asioista. Toivoisin, että tarjoaisin tekstilläni vertaistukea samoissa asioissa kamppaileville, jotta jokainen väsynyt kokisi että pohjalta( se on jokaisella omansa) voi nousta. Koen, että olemalla avoin ja rehellinen voi tuoda tähän maailmaan paljon hyvää ja se, että on olemassa normaalejakin esikuvia,  kuten yrittäjiä ongelmineen päivineen, tuo hyvää vastapainoa tähän somen luomaan kiiltokuvamaailmaan. Kyllä minäkin etenkin nykyisin intoilen ja hehkutan elämää, mutta olen käynyt siihen pitkän tien ja todellakin aion olla elämän lahjasta innoissani myös vastaisuudessa. En tule hiljenemään. Ne on kaikki aidosti sydämestäni tulevaa elämäniloa, minkä olen löytänyt entistä kirkkaampana takaisin. Rakastan uutta vanhaa Heliä, jonka olen kaivamalla kaivanut esille, työtä tekemällä, enkä aio sitä anteeksipyydellä keneltäkään. Olen lähtenyt rakentamaan omaa minuuttani opettelemalla johtamaan itse itseäni, kokoamaan arkeni ja minuuteni palasista. Tehden muutoksia. Se on ollut rankka mutta ihana matka, joka minun puolesta ja toivottavasti jatkukoon ihan loppuelämän.

Taustaa:

Perustin oman kahvilan Kanttiiniin terveyskeskukseen 2007. Laajensin Cafe Somaksi toimintani kylälle Kittilään 2013. Jo pari vuotta siitä avasin ovet Leville Cafe Soma Levin muodossa 2015. Olen 2006 vuonna syntyneen poikalapsen äiti, velkaisen omakotitalon omistaja ja 2014 saakka asti meillä on myös ollut tässä uusperhekuvio mukana. Paljon uutta, paljon tapahtumaa, paljon taloudellista haastetta omalla kontolla ja paljon selätettävää siis. Usealla eri saralla, jos voi yhtään kuvitella minun tilannetta.

Olen aina ollut touhukas tyyppi. Pienestä pitäen. Se tyyppi joka yksin toosaa jossakin nurkassa omassa maailmassaan. Joku voi pitää minua maanisena tepisijänä, mutta voin kertoa että se diagnoosi ei ollut minun. On tutkittu, sinun ei sitä tarvi enää tehdä. Jos en muuta keksinyt penskana, tein itse lautapelejä. Kunhan sain touhuta ja toteuttaa itseäni eläen omassa maailmassani. Olen vain aina ollut toimelias ja aikaansaava. Ihmiset kun ovat erilaisia. Kuitenkin vuosi sitten kesältä palatessani kesälomalta, jotain oli toisin. Olin kadottanu minun iloisen elämänasenteen ja olin aika ahdistunut. Mietin monellako eurolla saisin myytyä yritykseni ja lähtisin vaikka opiskelemaan ihan sama mitä alaa. Opiskelu tuntui helpolta siihen hetkeen ja oli olo että Soma aiheuttaa minulle kaiken tuskan- en minä itse- joten Somasta pitää päästä irti. Olin niin väärässä! Itkeskelin päivittäin, mutta toki tsemppasin itteni aina töihin. Sain paljon kuraa ihan oikeutetustikkin niskaan kun laajensin Soman Leville. Se oli siihen hetkeen liian iso pala haukattavaksi, joskin nyt alan olla jo viisaampi ja asiat rullaa jo hyvin. Thank God! Silloin ne ei rullanneet. Tein virheitä enkä osannut johtaa itseäni, saatikka firmaa ja henkilöstöä. Minuun petyttiin ja minä petyin itseeni. Itseinhohan siitä tulee, tunne että on epäonnistunut ja tuhoon tuomittu. Uskaltanut edes kauppaan mennä ku olin niin paska.

Palasin kahden viikon kesälomaltani elokuussa 2017, enkä meinannut päästä aamuisin sängystä ylös. Söin vain, nukuin ja turposin kokoajan. Vuoteen en tehnyt mitään luovaa, en harrastanut mitään. Otin lisälainaa, jotta sain maksettua kaikki maksut joita mm. aivan liian isot henkilökuntakulut olivat tehneet. Olinhan lähtenyt soitellen sotaan ja lopputuloksena olen jälkeen raivannut puolet turhista jutuista Somissa pois. Tosi kovataloudellinen stressi kokoajan päällä meinas tukehduttaa minut. Soitin siis terveysasemalle ja pyysin kilpirauhaskokeita. Pakkohan se on olla jo fyysinen vika minussa jos en tällaista "perusnormaalia elämää" kerta kestä ja pakko löytyä ihmepilleri mikä tekee minusta taas reippaan. Varmasti jotkut arvot on vituroillaan, se muoti-ilmiö ferritiini nyt ainakin! En ole heikko ja sellaiseksi en aikonut tulla. Olin varma, että mulla on joku fyysinen vika, ikinä ajatellutkaan muuta vaihtoehtoa.

Jotenkin siinä rupatellessa hoitajan kanssa oireistani päädyin itkemään tunniksi terveysaseman huoneeseen. Joku toinen kohteli minua lämpimästi, ymmärsi minua eikä vaatinut multa mitään! Aivan uutta mulle, en ollut tälläistä tuntenut since forever. Minua kuunneltiin ja mulle haluttiin hyvää. Minusta välitettiin. Luin kuukausia jälkeen kanta.fi tiedostoista melko raskasta tekstiä itsestäni. Kuka se on kenestä ne puhuu? Otin tähän katkelmia lääkäreiden/psylokogin lausunnoista. Jotta ymmärrät että se mitä ulospäin näkyy ei ole aina se todellisuus. Aika karut oli tekstit, edes oikein muista miltä tuolloin tuntui. Ilmeisen pahalta kuitenkin. Ulospäinkin näytin jo pahalta, sain paljon kommenttia mustista silmänalusista ja väsyneestä olemuksesta. Läheiset osasivat olla huolissaan, mutta koska olen reipas ja pärjäävä niin jos mie sanon että olen ok, ne antaa olla. Tuntevat jo minut. Yhtäkkiä vanhenin peilinkin mukaan kymmenen vuotta, enkä vuoteen laittanut edes kuvia itsestäni mihinkään somekanavaan sillä inhosin itseäni. Sitä miksi olin muuttunut.

 

 

 

Mulle tehtiin kaikki maailman testit ja määrättiin toki kaikkiin muihinkin testeihin, jotta poissuljettiin kaikki fyysinen samalla. Minulla todettiin myös uniapnea ajan myötä. Tarkoittaa etten saa tarpeeksi happea nukkuessani, minun uni ei ole niin hyvää kuin normaalien ihmisten unet siis. Sain lähetteen lääkärille seuraavaksi päiväksi missä itkeminen senkun jatkui. Siitä sitten psykologille. Diagnoosi oli karu; kaikkiin kohtiin tuli merkintä "vakava työuupumus, keskivaikea masennus". En aluksi halunnut uskoa sitä sillä kaikki tuli mulle aidosti ihan puun takaa. Mulle sanottiinkin, että oikeasti työuupunut ei paljon  puhele tai osaa uupumustaan odottaa, sillä tämä tauti ei kuulema iske laiskoille. Kova vauhti vie, etkä sitä edes itse vauhdissa tajua. Taistelin kuitenkin loppuun asti sitä faktaa vastaan, että mie en ole uupunut. Olen ollu aina pitäny, että mie olen kone, minä en väsy ja minusta tulee paineen alla korkeintaan timantti. Ei räjähtänyt itkupilli. Lääkärin mukaan olinkin itse itseni pahin vihollinen, kun en ottanut alussa todeksi diagnoosia ja mulla meni paljon aikaa kun sain järjestettyä itelleni edes pari viikkoa yhtäjaksoista poissaoloa töistä. Sekin tuntui väärältä, enhän ollut oikeasti kipeä. Lääkärin mukaan olisi pitänyt olla töistä poissa ainakin puoli vuotta ja senkin jälkeen osa-aikaiseen kokeiluun töihin,  mutta se oli mulle täysi mahdottomuus. Ei pk-yrittäjien elämä toimi niin, että laitetaan ovi kiinni ja mennään kotiin lepäämään. Asioita järjestellään ja se maksaa. Ei miniyelit kata sinun sijalle vertaistasi työntekijää tilallesi, mikä tuli nyt tuta minulle. Ensi kerta voin jo ehkä jäädäkkin pois, mutta noin alussa juuri selvittyäni alun rytistyksistä sitä mahdollisuutta mulla vain ei yksinkertaisesti ollut. Näinä päivinä minä koin puhdasta kateutta normaalielämän työntekijöitä kohtaan. Ne todella voi jäädä palkallisesti pois. Jälkeen olen fiilikseni hyväksynyt ja valitsen silti yhä yrittäjyyden. Pitäen kuitenkin huolta nyt eri tavalla itsestäni ja myös minun etuuksistani. Minun mahdollisuukseksi toipumisessa jäi ottaa diagnoosi todesta ja miettiä isosti haluanko stressata itseni ennenaikaiseen hautaan, tulevan kärttyseksi katkeroituneeksi ihmiseksi vai motivoinko itseni muutoksen tielle.

Työuupumuksia on kahdenlaisia. On liiallisen kuormituksen alle joutuneita ja on niitä, jotka omilla käyttäytymismalleilla aiheuttaa itse itselleen uupumukseen. Omani oli täydellisen kombo noita molempia. Liika kuormitus ja isot haasteet plus omat surkeat toimintamallit, jotka olivat sekavia kuin seinäkellot. Lähin siis tosi nöyrin mielin jo toiselle kierrokselle terapiaan. Sillä jos minä kaadun- kaatuu koko firma. Menee talot ja  kaikki perheeltä, sillä olen kiinnittänyt kaiken omaisuuteni Somaan. Teen työtäni niin suurella intohimolla ja rakkaudella ja uskon siihen enemmän kuin itseeni, että olen ottanut ison riskin sen kanssa. Tänä päivänä olen siitäkin kiitollinen sillä tiedän että tulen menestymään. Jos yrittäjyys olisikin helppoa, kaikkihan tekis sitä. Tämä on maraton juoksu, ei pikamatka.

Terapia mulla on (jatkuu yhä) hyvin ratkaisukeskeinen. Siellä on pyritty alusta asti miettimään uusia toimintamalleja mulle, jotka sopisivat minun arkeeni. On käsitelty lapsuutta ja toimintamalleja, joita on saanut lapsuudessa. Olen joutunut kohtaamaan myös sen tosiasian, että se stressaava elämä mitä olen Soman laajentumisen myötä elänyt, on ollut minun lapseni lapsuus. Onneksi ei kuitenkaan ihan koko lapsuus ja onnekseni lapsellani on muutoinkin tukeva perhe myös toisen vanhemman puolelta, joka on auttanut ja ollut hälle läsnä kun äitinsä ei ole aina sitä ollut.  Enkä voi sanoin kuvailla kuinka pahalta tämän kaiken ymmärtäminen on tuntunut. En koe olevani huono ihminen tai paha. Aina ei vain tiedä, ei osaa, ei ole työkaluja parempaan. Sitä on kuitenkin aina tehnyt sen hetken tietotaitonsa mukaan parhaansa ja se on riittänyt sinne minne on riittänyt. Olen ollut enemmän kuin motivoitunut voimaan paremmin ja löytämään sen oikeesti hyvän tyypin Helin takaisin tähän päivään. Sen innostuvan innostajan, jota olen. Olen päättänyt että jos meinaan saada erilaisen, energisen arjen itselleni jatkossakin sesongeista huolimatta niin minun todennäköisesti pitää tulla tutulta comfort zoneltani ulos ja tehdä erilaisia tekoja. Pieniä tekoja, mutta tekoja kuitenkin.

Haastavinta on ollut tehdä tämä uupumusterapia työn ohella, eikä sairauslomalla, ja siksikin se on ollut mulla kohtalaisen hidasta. Arjen pilkkominen ja aikatauluttaminen on ollut mulle uutta mutta välttämätöntä. Vasta nyt, reilu vuosi myöhemmin koen kropassa ja päässäni että alan voida hyvin. Siksipä olenkin niin iloinen ja onnellinen!  Ja se ei voi olla huokumatta ulospäin. Koen että olen nyt todella energisoitunut ja tunnun vetävän puoleeni samantyyppisiä ihmisiä ja uusia ihania kohtaamia on ollut todella paljon. Hyviä asioita tapahtuu jokapuolella. Tiedän, että iloisuuteni ja energisyyteni ärsyttää joitakin ihmisiä, mutta olen ajatellut sen niin, että en välitä ja että se kertoo enemmän heistä kuin minusta. Ja kaikki omalla tavallaan ja tyylillään! Olen tehnyt todellakin itse itsestäni onnellisen ja tyytyväisen ihmisen ja rakastan sitä faktaa. Alussa mulla oli hiukan semmoinen perus muutosvastarinta psykologin esittämiin asioihin. Selittelin itselleni miksi mikään hänen sanoma juttu ei voisi toimia minun arjessani. Luulin olevani muka niin speciaali ja erikoinen, että minuun ei koske nämä normaalielämää kohti vievät rutiinien ja muutokset ja niiden kautta saavutetut tulokset omassa hyvinvoinnissa. Aikani selittelin itselleni kunnes tajusin, että olen vain laiska muuttamaan asioita. Selittelijä. Laiska ottamaan härkää sarvista ja tekemään niitä hiton muutoksia! Ei tämä uupumus mene lääkehöyryissä zombiena pyöriessä ohi  ihmettelemällä omaa väsymystä, vaan niitä muutoksia piti alkaa oikeasti tehdä. Aloin levätä. Laitan nukkumaan ajoissa. Tarviin vieläki tosi paljon unta, kahdeksan tuntia ei riitä. Osansa siinä varmaan vie tuo uniapnea, mutta en suostu nukkumaan sen puhkukoneen kanssa, mitä minulle suositeltiin.  Aloin syödä hyvin, myös vitamiineja lisäksi. Tekemään oikeaa ruokaa, aidoista raaka-aineista. Aloin liikkua. Niinkuin se minulle sopi ja minkälaisesta liikunnasta pidän. Etsin lajini, löysin jopa kuntosalille. Opettelin armollisuutta, olenhan ihminen minäkin. Opettelin katsomaan vielä entisestään positiivisemmin tätä elämää. Tämä uupumus oli mulle lahja! Se sai minut miettimään arvojani, se pysäytti ja se havahdutti.Kun en muuten tajunnut itse. Onneksi nyt eikä myöhemmin, mulla on vielä laadukasta aikaa jäljellä niin paljon. Tästä on seuraanut niin paljon hyvää ja se hyvä senkun lisääntyy joka päivä. Kunhan muistaa pitii kiinni kiitollisuudesta, oppimastaan, arjen rutiineista, positiivisesta mielestä ja omasta voimasta, jota on kyllä.

Keväästä saakka olen pitänyt joka päivä kiitollisuuspäiväkirjaa. Se auttaa kun tuntuu, että pää hajoaa ja meinaa kaatua negatiivisuuden alle. Se palauttaa asiat taas raiteilleen ja auttaa näkemään huonon sijasta kaiken hyvän. Eivätkä lopu kesken nämä jutut, vaan kasvavat vaan mitä enempi niitä miettii. Se on ihana tapa aloittaa tai lopettaa päivä. Muutin jopa firmojeni työaikaa työvuoroissa, jotta saan nämä tärkeät elementit mahtumaan päivääni. Maksoi Cafe Somille sen, että meillä ei tarjota enää päivänkeittoa, mutta Somat saivat energisen ja jaksavan johtajan sekä inhimilliset työvuorot työntekijöille. Kaikella on hintansa.Kaikkialle ei voi kumartaa vaan pitää priorisoida, delegoida ja ympäröidä itsensä innostavilla ja positiivisilla tyypeillä. Myös pitkät illat ovat pääsääntöisesti historiaa. Ei leffamaratoneja, ei sarjoja yömyöhään. Se on untapalloon, jotta seiskalta taas mennään eikä meinata.

 

Luen paljon kirjoja, kuuntelen lenkeillä ja autossa innostavia podcasteja. En ole koskaan valmis, mutta jo hyvällä matkalla jos vertaa vuodentakaiseen. Olen karsinut negatiivisia ihmisiä ympäriltäni, en jaksa selittelijöitä enää ja ajattelen todellakin, että kaikki tapahtuu tarkoituksesta ja juuri oikeaan aikaan. Mikä jää se jää ja mikä menee sen oli määrä mennäkkin. Uskon, että olemme kaikki täällä opettajina toisillemme. Saamme kaikki kaikilta jotain kunhan peilaamme rohkeasti peiliin itseämme. Olen myös kääntänyt rytmini aamupainotteiseksi aamu-uinnin myötä ja sen vuoksi saanut yritykseni toimistopuolen toimimaan ja olen aika tehokas nykyisin hommissani! Osaan jo jaksottaa viikon ja päivän työt kalenteriin, niin etten huku niihin eikä pinot pääse kasvamaan liian isoiksi. Tunti päivässä toimistoa vie kokoajan kokonaisuutta eteenpäin, eikä kuormita minua liikaa. Olenhan nyt saanut vielä extratunteja päiviini aamun heräämisellä. Deadlinet ei enää pauku, olen jopa ajoissa eri asioissa missä ennen olin aina mattimöhäinen. Stressitaso on selkeästi laskenut normaaliin yrittäjän stressiin, mikä se nyt ikinä onkaan, samoin kuntoilun ja ruokavalion myötä olen päässyt takaisiin niihin mittoihin jossa voin henkisesti ja fyysisesti hyvin. Luotan prosessiin niin kauan kunhan minä vain teen osani, eli parhaani. Se riittää kyllä. Firmakin on hyvällä boostilla ja huikealla henkilökunnalla varustettu, josta olen niin kiitollinen. Järjettömän onnellinen itseasiassa! Olen voinut keskittyä nyt itse enemmän myyntiin, markkinointiin, lisämyynnin kehittämiseen, johtamiseen ja kaikkeen siihen mihin olisi pitänyt keskittyä jo aikaa sitten!  Oikeisiin toimitusjohtajien hommiin itseasiassa. Halu kasvaa ja kehittyä tässä kaikessa on valtava, sillä  mulla on vielä niin paljon oppimista tässä elämässä ja yrittäjyydessä. Olenhan vasta alussa.

Halusin tällä pitkällä kirjotuksella tosiaan herättää meitä kaikkia huomaamaan kuinka hyvin meillä on asiat kun ollaan terveitä, asutaan hyvinvointivaltio Suomessa.  Hengitetään maailman puhtainta ilmaa ja juodaan vettä suoraan hanasta. Saadaan kouluttautua tulotasosta huolimatta melkein miksi vain haluamme. Koskaan emme voi tietää mitä haasteita toinen ihminen käy läpi elämässään, joten ei tuhlata aikaa kateuteen, vihaamiseen tai ennakkokäsityksiin. Miksi edes ärsyyntyä toisesta, eihän sen toisen elämä sulle kuulu. Mieti mieluummin mitä se tunnetila kertoo sinusta itsestäsi. Sekin on joskus ihan havahduttavaa, mutta sen kautta oppii paljon itsestään. Mullaki aivan naurattaa jos kohtaan kateutta kohdallani. Mikään ei ole tullut, eikä tule, ilmaiseksi. Ollaan armollisia toisillemme ja koitetaan elää tätä elämää ymmärryksen ja hyväksynnän kautta. Keskittyen omaan elämään. Kun ei me toisia tunneta.

Elämä ja arki töineen saattaa joskus uuvuttaa ja sekin on nykyään jo lähes muotisana tuo "uupumus". Kunhan vaan jokainen muistaa ettei siihen ole ihmepillereitä tai oikoteitä. Se on yksinkertaista: lepo, ravinto ja liike. Tuossa järjestyksessä. Ilman lepoa on turha liikkua, väsyy vaan enempi. Eihän kukaan rakenna taloakaan ilman kunnollista perustaa. Kaikki me uuvutaa välissä, mutta sitten pitää ottaa ymmärrys käteen ja suunnata tuohon lepoon ja uneen. Niin mieki tein ja se on auttanu. Näen maailman tänään niin paljon positiivisemmin ja värikkäämmin ja imen kaikkea ihanaa tällähetkellä itseeni. Mulla on terve lapsi, terve kroppa, jota voin haastaa kuntoilemalla, on koti maalla, auto joka kulkee ja rahatkin on riittäneet laskuihin ja työkin vielä, josta nautin. Minä aion vaalia tätä kaikkea ja iloita tästä kaikesta toivottavasti vielä hamaan tappiin saakka. Välillä saatan unohtaa ja poiketa polulta, sekin on vain elämää. Kunhan tiedän mikä tie vie aina kuitenkin takaisin. Tiä vielä mitä kaikkea sitä vielä tässä keksii!