Sain kimmokkeen kirjoittaa taannoisen ystävätapaamisen herättämät fiilikset postaukseksi. Keskustelu ja sen tuoma jälkipohdinta oli minusta tosi avartavaa itselle. Tämä blogi kun toimii minun fiilareiden päiväkirjana. Ne jotka luki ennen minun Kanttiini-blogia, tietää kyllä. Tämä ei ole missään nimessä kaupallinen blogi. En tee yhteistyötä kuin korkeintaan itseni kanssa täällä. En kalastele klikkauksia, tai kaipaa sellaisia. Ne lukee, keillä kiinnostaa. Tämä on minun oma terapia blogi, joka tuntuu myös herättävän paljon ajatuksia kanssakulkijoissa, joilla on samankaltaisia fiiliksiä itellään. Vertaistuessa on minusta maailman mielettömin voima, sitä ei voita mikään! Tieto siitä, ettet ole yksin tai kummajainen, vaan ihan tavan ihminen virheinesi, ominaisuuksinesi. On kiva kuulua johonkin joukkoon, vaikka se olisi henkinen sellainen. Ja on niin mukavaa kun olen ilmeisesti viime kuukausina puoleeni paljon samankaltaisia ihmisiä, jotka saa tsemppiä ja voimaa minusta. Se antaa mulle tunteen, että jatkan linjaani. Se on minusta tosi inspiroivaa, se että voin omista kokemuksista juttelemalla auttaa jotain.
Mulla kävi siis eilen kylässä vanha nuoruudenaikainen miespuolinen ystäväni, jonka kanssa on nähty ainakin kerta kuukauteen oikeastaan koko aikuisikä. Tiedättäkö siis sen ihmistyypin, joka on sinun aito ihana ystävä ja tukee sinua- aina. Oli kesä tai talvi, yö tai päivä. Se jeesaa, koska on sinun ystävä ja sen kans voi puhua ihan mistä vaan. Se on sinun veli peilikuva. Kaikilla pitäisi olla ainakin yksi tällainen ystävä!
Hän tosiaan tuli pirttiin kun näki, että minun auto on pihalla koska olinhan toimistopäivällä. Opiskelinkin yhden luottamustoimen vaatimia verkkokursseja siinä läpi. Vihdoinkin kun mulla on niihinkin aikaa, kun olen ne kalenteriini merkinnyt ja sinne selkeästi organisoinut läpikäytäväksi ajallaan. Siinä aikamme juteltiin ja vaihdettiin kuulumisiamme. Keskustelun päätteeksi hän totesi vaan sitten, että ompa kiva saada Heli takas. Se energinen, idearikas Heli minkä hän oli nähnyt viimeksi kolme (!) vuotta sitten. Kolme vuotta sitten!? Se aukas minun silmät. Jäin pohtimaan sitten sitä.
Kolme vuotta on mennyt Levin Soman perustamisesta. Siinä tuli ne liiat paineet, joiden alle murruin pikkuhiljaa. Elämä oli yhtä tulipalojen sammuttelua. Siihen aikoihin ihan kaikki lähti vähän väärille raiteille. Perustinhan tosiaan Kittilän ja Levin kahviloiden lisäksi "yökerhonkin", jota Barbi-baariksi ivallisesti kutsuttiin. Toki otin siitä kopin ja aloin kutsua sitä sellaisesti itsekkin, hauska nimi minusta! Toimin järkkärinäkin välissä siellä yöt ja aamuksi kahvilatöihin, huoh*. Aivan hullua. Somassa yökerho - mitä helvettiä?! Tein siinäkin hyvin ison asian, jota en ajatellut yhtään. En yhtään. En sen vaikutuksia esim perheeseeni tai sitä mitä yökerhon pitäminen vaatii ihmiseltä. En laskenut kannattaako, mitä maksaa, onko tulevaisuutta, onko se ikinä ollut minun haave (ei ikinä). Tein vain. Koska mulle sanottiin et se oli hyvä idea! Joku sanoi, minä kuuntelin kuuntelematta itseäni. Koska olin jo kujalla. Ihan helvatun kujalla. Olin ylittänyt omat kapasiteetit siihen hetkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin joku ois ajanut minun elämäni autoa ja minä itse istunut takapenkillä. En suinkaan ohjaajan paikalla.
Kolmeen vuoteen en siis elänyt omaa elämääni, vaan menin muiden toiveiden mukaan kuin sätkynukke yrittäen miellyttää kaikkia. Se aarrekartan kanssa pankin- ja kiinteistöjohtajan luona heluva ihana kupliva somaminä olin jossain. En pysähtynyt miettimään, koska jättimäinen pallo oli jo päässyt irti lumivyöryn lailla. Kolme vuotta olen keskittynyt firman laajentamiseen ja siitä seuranneisiin hasardeihin sekä muiden pelastamiseen. Oman itteni kustannuksella. Kuka pelasti minut sitten? Minä pelastin, koska osuin omalle pohjalleni. Inhosin itseäni tarpeeksi.
Onneksi tuo aika on takana ja jäljellä vaan velat häröilyistä. Niistä selviää töitä tekemällä kyllä. Raha on vain rahaa, sitä ei täältä kukaan vie mennessään ja on tarkoitettu liikkumaan. Nykyisin minua voitaneen sanoa kunnolla itsekkääksi, koska olen raivannut kalenterista kaiken ylimääräisen, mikä ei tuo mulle energiaa vaan vie sitä, Olen laittanut tähän kasaan kaikki ylimääräiset yhdistystoimet sekä negatiiviset ihmiset. Ne ei anna mulle mitään, ne vaan vie multa energiaa. Olen täyttänyt vapaahetkeni joko tyhjällä omalla ajalla tai asioilla, jotka innostavat minua. Voisin sanoa itse näin jälkiviisaasti, että nykyisin olen aidosti terveen itsekäs. Ennen olin epäterveesti itsekäs kun en ajetellut mitään, tein vain. Niistä tekemisistäni kärsi kaikki; minä itse, lapsi, työ, työyhteisö, talous. Kaikki. Se oli itsekästä se ja siinä tuli tehtyä paljon damagea. Oli itsekästä olla pitämättä huolta itsestä ja sen myötä laiminlyödä itselle kaikki oikeasti tärkeä. Maksan yhä hintalappua tästä fokuksen kadottamisesta monella eri tavalla. Koska ihan kaikella on hintalappu, paitsi sisäisellä onnella. Sillä tunnekokemuksella että asiat järjestyy kyllä aina ja kaikella oli kuin olikin tarkoituksensa.
Kun nyt viimein ja vihdoin pitkän terapian ja oman elämäntaparempan myötä olen pikkuhiljaa pääsemässä kiinni minuudestani, tulee pienoista kommenttia toisinaan, että suoritan elämääni. Että olen suorittaja ja olen sitä ja tätä. Olen aina liikaa jotain. Olen joko liian töissä, liian vapaalla, liian alamaissa, liian lennossa. Olen vaan liikaa joillekkin. Meinaan mennä itsekkin toisinaan siihen uskoon ja liimata itteni sohvaan kiinni, koska se olisi oikeampaa elämää. Normaaleiden ihmisten toimia. Pohdin tätä dilemmaani viimeksi terapiassa ja sain tähän oivaltavan näkökulman, jota makustelin ja josta saan nyt lisää voimaa olla oma itseni. Mietittiin mikä on normaalia. Ei ole normaalia. Kaikkilla on oma normaalinsa. Suorittaja puolestaan on sellainen, joka hösyää ja touhkoaa sitä sun tätä laidasta toiseen saamatta mitään koskaan aikaiseksi. Suorittaja ei tee omia intohimojaan. Suorittajalla ei ole päämäärää. Minä en ole suorittaja. Mulla on tavotteita, projekteja ja intohimoja. Omiin tarpeisiin ehkä jopa liikaa, mutta työstän sitäkin oivallusta. Priorisoin niistä innostavimpia ja sellaisia jotka palvelee minun hyvinvointia eniten. Olen äärimmäisen intohimoisesti omiin juttuihini mukaan sukeltava tyyppi ja teen vain asioita joista nautin ja joista saan lisää inspiraatiota itselleni. Olen luova, joten mulla on monta luovaa projektia päällä yhtäaikaa. Rakastan luoda uutta. Se on minun intohimo myös.
Lainaan nyt täysin viisaan terapeuttini sanoja kun hän sanoo, että tekemisissä on eroja. Aktiivinen voi olla ja tehdä omia asioita tarkoituksen mukaisesti, toteuttaen omia arvoja, kohti päämäärää ja tarkoitusta, itseä toki kuunnellen. Tällöin yleensä energiat kasvaa ja virtaa riittää. Mun keissi siis tämä nyt! Yritänkin kovasti nyt keskittyä palautumiseen ja sen tärkeyteen mm. laadukasta unta vaalien, jotta mulla on tätä energiaa näihin touhuihini. Jotta mie jaksan tehdä rakastamiani asioita ja jaksan pitää huolta itsestäni kuntoillen ja syöden hyvin. En halua joutua siihen tilanteeseen, jossa väsytän itse itseni omilla tekemisilläni. Sitä varten ostin nyt palautumisen seurantaan älykellon. Yritän nukkua tietyn tuntimäärän, ja jotta se määrä olisi myös laadukas rajoitan ruutuaikaani illasta. Illalla hyvät jutut yöunta vasten ovat myös hyvä kirja ja tee/raakakaakao. Hyvät hiilarit ylipäätään yötä vasten. Myös kylmäuinti auttaa palautumiseen illalla, joten sitäkin olen ottanut mukaan saunailtoihin aamu-uintien lisäksi. Kohta mulle varmaan kasvaakin räpylät!
Uuvuttava touhu puolestaan on, jälleen terapeutin sanoja jälleen lainatakseni, kuin pakomatka. Ei uskalla pysähtyä vaikeiden tunnekokemusten pelossa. Touhuaminen estää kuuntelemasta itseään, tarkoitustaan ja tarpeita. Se väsyttää. Ei elämiseen väsy vaan elämättä jättämiseen. Hän on muutenkin niin viisas nainen, hän sai minut eloon takaisin vuosien jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen ja nyt olen ottanut intohimokseni vaalia ja kehittää lisää tätä uutta minää. En halua että se ikinä katoaa, se ei saa kadota se yhteys omaan minään. Sitten katoaa kaikki. Kolmen vuoden paussi omasta itsestäni on ihan liikaa, en ota toista taukoa.
Nyt on marraskuu. Ystäväni mukaan olen juuri nyt tähän aikaan vuodesta ollut joka vuosi ihan kuopassa. Sysimustassa mielentilassa ja stressipallona. Marraskuu on aina todella paha- ei vain kelien puolesta- vaan, sillä takana on niin pitkä hiljainen aika, että taloudelliset paineet meinaa räjähtää käsiin aina marraskuussa. Sitä odottaa joulua ja sitä, että turistit tulee. Voi hengittää taas, pääsee löysästä hirrestä. Pääsee juoksemaan siis sata lasissa, joka on välttämätöntä kun on sesonkitöissä. Sekin on asia mikä pohdituttaa. Ensin on superhiljaista ja silti tehtdään täysiä tunteja ja sitten on 150% työtehossa elämistä. Balanssia on vaikea löytää tässä työarjessa ja juurikin sen vuoksi olen ottanut todellakin tosissani tämän elämäntaparemonttini. Aion jaksaa kuin härkä nämä talvet nyt ja aion miettiä mikä elämäntapa todella palvelisi minua paremmin tulevaisuudessa. Miten haluaisin arkeni elää.
Ymmärrän ja tiedostan, että aina ei ole hyvä päivä ja tulee ne kuopat ja töyssyt. Mutta aina aion tulla nousemaan asenteellani takaisin ja etsin sen kipinän mikä saa minun silmät loistamaan ilosta. Keskustelu ystäväni kanssa sai sen tajuamaan, että minun elämä on ollut paljon ahdistusta ja töyssyä viimeiset kolme vuotta. En ole ollut tyytyväinen itseeni ja se on näkynyt ja tuntunut ulostpäin.Välillä olen yrittänyt ottaa itseä niskasta kiinni ja rankaissut omaa jaksamattomuutta ja paskaa elämää heittäytyen jollekki mehukuurille ja juossut lenkillä minimienergioin kroppa säästöliekillä jätesäkkiin pukeutuneen. Kun ois pitänyt oikeasti vaan ottaa lepoa. Mikä sekin oli itseasiassa hauska huomio ystävältäni, sillä olin nyt pukeutunut valmiiksi jo normaaleisiin treenivaatteisiin, koska mulla oli eilen pt-tunti. Kuulema kun olen aina pukeutunut "jätesäkkeihin". Tämän huomasi myös pt:ni, joka iloitsee jokaisesta ostamastani uudesta treenivaatteesta alun kulahtaneiden vermeiden jälkeen. Vuosiin en ole ollut ylpeä itsestäni, olen hävennyt itseäni. Ollut siellä kujalla. Niin psyykkisesti kuin henkisesti. Miten surullista ja turhaa. Miten huono malli olenkaan ollut lapsellinikin viime vuodet etenkin. Sitä suren eniten ja koitan korjata tekemiäni virheitä, vaikka enhän saa menettyä aikaa ja tekoja takaisin. Ethän tee samaa virhettä?
Henkisesti ja jopa fyysisesti alan olla löytänyt itseni vihdoin takaisin vuosien jälkeen ja voin taas päivittää itselleni mitä elämältäni aidosti haluankaan.Olen päässyt tuon kaiken yli ja tässä ollaan, elävänä ja hengittäen entistä voimakkaampana. Olen persoonaltani aktiivinen touhuaja taiteilijasielulla. Ollut sellainen aina. Ja se on oikein hyvä mulle. Saan touhutakkin, jos se minusta kerta hyvältä tuntuu. Itseppähän tiedän sillä nykyään osaan jo lukea ja kuulostella omia tuntemuksiani niin paljon paremmin. Soma on mulle elämäntapa, asenne ja työ. Työni vaatii näkyvyyttä, joten olen siinä aktiivinen, näyn ja kuulun. Se voi tuntua hengästyttävältä seurattavalta, koska päivitän työkanaviakin aktiivisesti. Se ei ole kuitenkaan mitään sellaista, keneen kannattaa itseään verrata. Yrittäjyys on tässä asiassa hieman oma lajinsa. Jos et näy, ei sulla ole myöskään asiakkaista. Asiakkaat kun maksaa sen palkan sulle.
Koska me ihmiset olemme jokainen omia persooniamme niin olisi tärkeää, ettei sorruttaisi vertailemaan itseämme toisiin liiaksi. Mie itekkin muistuttelen tätä itselle joka päivä, etten yrittäisi elää kuin joku hyvinvointialan guru kaikkinen joogahetkineen, joka tekee sitä työkseen. Etten kokisi epäonnistuvani kun en siihen ikinä pystyisi. Minulla on oma työni ja arkeni, enkä koskaan voi elää kuten joku toinen. Ja jos joku toinen tekee ja toosottaa, se ei tarkoita, että hän on ylisuorittaja, eikä myöskään sitä, että toinen on laiska. Jokainen kun on oma persoonansa ja jokaisella on omat juttunsa. Ihanan tyypin Satun sanoja lainaten: jokaisella on tämänsä. Ja jokainen aivan yhtä arvokas sellaisenaan kuin on. Jätetään turha vertailu ja keskitytään omaan elämään ja sen laadun parantamiseen. Se auttaa kaikista eniten parempaa arkea metsästäessä.
Saan tosi paljon viestiä nykyisin kun on tämä blogi taas ja olen muutoinkin aktiivinen somessa, että mistä saan voimani ja miten ehin kaikkea? Onko mulla pahoja päiviä ja miten niistä selviän? Mikä on minun supervoima?
Voin kertoa että minun supervoima on olla minä. Mie olen just tällanen myös omassa elämässäkin, enkä vain teksteissä. Olen avoin, aika hörhö huuhendaali ja uskon aina parasta ihmisessä. Se on minun lähtökohta, se että tuo on minun ystävä eikä satuta tahallaan. Ei mulla ole sen suurempia salaisuuksia, enkä tunne häpeää. Edes tekimistäni virheistä. Ne on osa minua. Kirjoitan kuitenkin nykyisin vain aiheista, jotka koskettaa pelkästään minua ja jotka saa minut miettimään asioita. Jos joku saa minusta vertaistukea tai energiaa olen todella onnellinen. Se on kaikki bonusta. Vahvuus tulee siitä, että tunnistan heikkouteni. Kenenkään ei tarvi mulle niitä kertoa. Olen kaukana täydellisestä, osaan nauraa itselleni ja kerron itse juttuni ääneen ja myönnän vajavuuteni. Ojennan itse jo ne aseet niille, jotka minua halua haavoittaa. Se joka on täydellinen tässä maailmassa, niin antaa palaa. Saan paljon aikaan sillä organisoin aikani aika hyvin ja teen innostavia asioita. Luon kokoajan itselleni lisää inspiraatioita. Toisella puolella on se kääntöpuoli etten ole kovin järjestelmällinen muutakuin aamurutiineissani, en kyläile tai pidä yllä kaveriverkostoa. En varmasti myöskään saa Vuoden Äiti palkintoa, vaikka koen olevani silti nykyisin ihan hyvä äitikin. Olen todella introvertti ja vietän aikani pääsääntöisesti töissä tai kotona. En muista koska olisin käynyt kylässä missään kaverilla, siihen aika ei ole riittänyt, mutta en niinkään koe sen olevan edes tärkeää, vaikka ne ystävät ja yhteydenpidot mitä pidän muita kanavia pitkin mulle ovatkin tosi tärkeitä. Kotimme ei ole järjestelmällisyyden tai siisteyden tyyssija. Se ei ole minun arvomaailmassa tärkeimpänä. Toki kivoja bonuksia silloin tällöin, mutta elän ilmankin oikein hyvin. Mielummin vaikka bloggaan kuin imuroin. Se on mulle inspiroivampaa totta puhuen. Luova ihminen harvoin on mikään kodinhengetär siinä mielessä. Mulle kaikki ei ole niin justiinsa ja siedän hyvin niin painetta kuin epäjärjestystä. Se on minun persoonassa se. En osaa olla myöskään aina täysin läsnäoleva, sillä minun pää käy tuhatta ja sataa ja ideoita pursuaa kaikkialata ja toteuttaakkin tahtoisi eri juttuja. On todellinen haaste mulle olla hetki paikallaan ja läsnä. Tämä kirjoittaminen auttaa siinäkin, joten tällä työstän myös sitä ongelmaani.
Minun suurin oppi on ollut rakastaa itseä, löytää kiitollisuus tästä hetkestä. Nähdä hyvä ja keskittyä siihen. Kasvattaa ja kehittää itseä. Olla armollinen itselle. Aina ei jaksa, ei tarvikkaan. Paskoista päivistä selviää hyväksymällä ne ja nukkumalla ne yli. Huomenna on aina uusi mahdollisuus siihen, että se olisi parempi päivä. Joten kaikki olkaamme omalla tahoillamme just omia itsejämme, niin hyvässä kuin pahassa. Kukaan ei ole sinä ja sinä et ole minä. Jokainen olemme yhtä arvokkaita.
 |
| Minun yks intohimo on maalata omia fantasiamielikuviani. Ei vain todellisia juttuja. |
Hän tosiaan tuli pirttiin kun näki, että minun auto on pihalla koska olinhan toimistopäivällä. Opiskelinkin yhden luottamustoimen vaatimia verkkokursseja siinä läpi. Vihdoinkin kun mulla on niihinkin aikaa, kun olen ne kalenteriini merkinnyt ja sinne selkeästi organisoinut läpikäytäväksi ajallaan. Siinä aikamme juteltiin ja vaihdettiin kuulumisiamme. Keskustelun päätteeksi hän totesi vaan sitten, että ompa kiva saada Heli takas. Se energinen, idearikas Heli minkä hän oli nähnyt viimeksi kolme (!) vuotta sitten. Kolme vuotta sitten!? Se aukas minun silmät. Jäin pohtimaan sitten sitä.
Kolme vuotta on mennyt Levin Soman perustamisesta. Siinä tuli ne liiat paineet, joiden alle murruin pikkuhiljaa. Elämä oli yhtä tulipalojen sammuttelua. Siihen aikoihin ihan kaikki lähti vähän väärille raiteille. Perustinhan tosiaan Kittilän ja Levin kahviloiden lisäksi "yökerhonkin", jota Barbi-baariksi ivallisesti kutsuttiin. Toki otin siitä kopin ja aloin kutsua sitä sellaisesti itsekkin, hauska nimi minusta! Toimin järkkärinäkin välissä siellä yöt ja aamuksi kahvilatöihin, huoh*. Aivan hullua. Somassa yökerho - mitä helvettiä?! Tein siinäkin hyvin ison asian, jota en ajatellut yhtään. En yhtään. En sen vaikutuksia esim perheeseeni tai sitä mitä yökerhon pitäminen vaatii ihmiseltä. En laskenut kannattaako, mitä maksaa, onko tulevaisuutta, onko se ikinä ollut minun haave (ei ikinä). Tein vain. Koska mulle sanottiin et se oli hyvä idea! Joku sanoi, minä kuuntelin kuuntelematta itseäni. Koska olin jo kujalla. Ihan helvatun kujalla. Olin ylittänyt omat kapasiteetit siihen hetkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuntuu kuin joku ois ajanut minun elämäni autoa ja minä itse istunut takapenkillä. En suinkaan ohjaajan paikalla.
Kolmeen vuoteen en siis elänyt omaa elämääni, vaan menin muiden toiveiden mukaan kuin sätkynukke yrittäen miellyttää kaikkia. Se aarrekartan kanssa pankin- ja kiinteistöjohtajan luona heluva ihana kupliva somaminä olin jossain. En pysähtynyt miettimään, koska jättimäinen pallo oli jo päässyt irti lumivyöryn lailla. Kolme vuotta olen keskittynyt firman laajentamiseen ja siitä seuranneisiin hasardeihin sekä muiden pelastamiseen. Oman itteni kustannuksella. Kuka pelasti minut sitten? Minä pelastin, koska osuin omalle pohjalleni. Inhosin itseäni tarpeeksi.
Onneksi tuo aika on takana ja jäljellä vaan velat häröilyistä. Niistä selviää töitä tekemällä kyllä. Raha on vain rahaa, sitä ei täältä kukaan vie mennessään ja on tarkoitettu liikkumaan. Nykyisin minua voitaneen sanoa kunnolla itsekkääksi, koska olen raivannut kalenterista kaiken ylimääräisen, mikä ei tuo mulle energiaa vaan vie sitä, Olen laittanut tähän kasaan kaikki ylimääräiset yhdistystoimet sekä negatiiviset ihmiset. Ne ei anna mulle mitään, ne vaan vie multa energiaa. Olen täyttänyt vapaahetkeni joko tyhjällä omalla ajalla tai asioilla, jotka innostavat minua. Voisin sanoa itse näin jälkiviisaasti, että nykyisin olen aidosti terveen itsekäs. Ennen olin epäterveesti itsekäs kun en ajetellut mitään, tein vain. Niistä tekemisistäni kärsi kaikki; minä itse, lapsi, työ, työyhteisö, talous. Kaikki. Se oli itsekästä se ja siinä tuli tehtyä paljon damagea. Oli itsekästä olla pitämättä huolta itsestä ja sen myötä laiminlyödä itselle kaikki oikeasti tärkeä. Maksan yhä hintalappua tästä fokuksen kadottamisesta monella eri tavalla. Koska ihan kaikella on hintalappu, paitsi sisäisellä onnella. Sillä tunnekokemuksella että asiat järjestyy kyllä aina ja kaikella oli kuin olikin tarkoituksensa.
 |
Kun nyt viimein ja vihdoin pitkän terapian ja oman elämäntaparempan myötä olen pikkuhiljaa pääsemässä kiinni minuudestani, tulee pienoista kommenttia toisinaan, että suoritan elämääni. Että olen suorittaja ja olen sitä ja tätä. Olen aina liikaa jotain. Olen joko liian töissä, liian vapaalla, liian alamaissa, liian lennossa. Olen vaan liikaa joillekkin. Meinaan mennä itsekkin toisinaan siihen uskoon ja liimata itteni sohvaan kiinni, koska se olisi oikeampaa elämää. Normaaleiden ihmisten toimia. Pohdin tätä dilemmaani viimeksi terapiassa ja sain tähän oivaltavan näkökulman, jota makustelin ja josta saan nyt lisää voimaa olla oma itseni. Mietittiin mikä on normaalia. Ei ole normaalia. Kaikkilla on oma normaalinsa. Suorittaja puolestaan on sellainen, joka hösyää ja touhkoaa sitä sun tätä laidasta toiseen saamatta mitään koskaan aikaiseksi. Suorittaja ei tee omia intohimojaan. Suorittajalla ei ole päämäärää. Minä en ole suorittaja. Mulla on tavotteita, projekteja ja intohimoja. Omiin tarpeisiin ehkä jopa liikaa, mutta työstän sitäkin oivallusta. Priorisoin niistä innostavimpia ja sellaisia jotka palvelee minun hyvinvointia eniten. Olen äärimmäisen intohimoisesti omiin juttuihini mukaan sukeltava tyyppi ja teen vain asioita joista nautin ja joista saan lisää inspiraatiota itselleni. Olen luova, joten mulla on monta luovaa projektia päällä yhtäaikaa. Rakastan luoda uutta. Se on minun intohimo myös.
Lainaan nyt täysin viisaan terapeuttini sanoja kun hän sanoo, että tekemisissä on eroja. Aktiivinen voi olla ja tehdä omia asioita tarkoituksen mukaisesti, toteuttaen omia arvoja, kohti päämäärää ja tarkoitusta, itseä toki kuunnellen. Tällöin yleensä energiat kasvaa ja virtaa riittää. Mun keissi siis tämä nyt! Yritänkin kovasti nyt keskittyä palautumiseen ja sen tärkeyteen mm. laadukasta unta vaalien, jotta mulla on tätä energiaa näihin touhuihini. Jotta mie jaksan tehdä rakastamiani asioita ja jaksan pitää huolta itsestäni kuntoillen ja syöden hyvin. En halua joutua siihen tilanteeseen, jossa väsytän itse itseni omilla tekemisilläni. Sitä varten ostin nyt palautumisen seurantaan älykellon. Yritän nukkua tietyn tuntimäärän, ja jotta se määrä olisi myös laadukas rajoitan ruutuaikaani illasta. Illalla hyvät jutut yöunta vasten ovat myös hyvä kirja ja tee/raakakaakao. Hyvät hiilarit ylipäätään yötä vasten. Myös kylmäuinti auttaa palautumiseen illalla, joten sitäkin olen ottanut mukaan saunailtoihin aamu-uintien lisäksi. Kohta mulle varmaan kasvaakin räpylät!
Uuvuttava touhu puolestaan on, jälleen terapeutin sanoja jälleen lainatakseni, kuin pakomatka. Ei uskalla pysähtyä vaikeiden tunnekokemusten pelossa. Touhuaminen estää kuuntelemasta itseään, tarkoitustaan ja tarpeita. Se väsyttää. Ei elämiseen väsy vaan elämättä jättämiseen. Hän on muutenkin niin viisas nainen, hän sai minut eloon takaisin vuosien jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen ja nyt olen ottanut intohimokseni vaalia ja kehittää lisää tätä uutta minää. En halua että se ikinä katoaa, se ei saa kadota se yhteys omaan minään. Sitten katoaa kaikki. Kolmen vuoden paussi omasta itsestäni on ihan liikaa, en ota toista taukoa.
Nyt on marraskuu. Ystäväni mukaan olen juuri nyt tähän aikaan vuodesta ollut joka vuosi ihan kuopassa. Sysimustassa mielentilassa ja stressipallona. Marraskuu on aina todella paha- ei vain kelien puolesta- vaan, sillä takana on niin pitkä hiljainen aika, että taloudelliset paineet meinaa räjähtää käsiin aina marraskuussa. Sitä odottaa joulua ja sitä, että turistit tulee. Voi hengittää taas, pääsee löysästä hirrestä. Pääsee juoksemaan siis sata lasissa, joka on välttämätöntä kun on sesonkitöissä. Sekin on asia mikä pohdituttaa. Ensin on superhiljaista ja silti tehtdään täysiä tunteja ja sitten on 150% työtehossa elämistä. Balanssia on vaikea löytää tässä työarjessa ja juurikin sen vuoksi olen ottanut todellakin tosissani tämän elämäntaparemonttini. Aion jaksaa kuin härkä nämä talvet nyt ja aion miettiä mikä elämäntapa todella palvelisi minua paremmin tulevaisuudessa. Miten haluaisin arkeni elää.
Ymmärrän ja tiedostan, että aina ei ole hyvä päivä ja tulee ne kuopat ja töyssyt. Mutta aina aion tulla nousemaan asenteellani takaisin ja etsin sen kipinän mikä saa minun silmät loistamaan ilosta. Keskustelu ystäväni kanssa sai sen tajuamaan, että minun elämä on ollut paljon ahdistusta ja töyssyä viimeiset kolme vuotta. En ole ollut tyytyväinen itseeni ja se on näkynyt ja tuntunut ulostpäin.Välillä olen yrittänyt ottaa itseä niskasta kiinni ja rankaissut omaa jaksamattomuutta ja paskaa elämää heittäytyen jollekki mehukuurille ja juossut lenkillä minimienergioin kroppa säästöliekillä jätesäkkiin pukeutuneen. Kun ois pitänyt oikeasti vaan ottaa lepoa. Mikä sekin oli itseasiassa hauska huomio ystävältäni, sillä olin nyt pukeutunut valmiiksi jo normaaleisiin treenivaatteisiin, koska mulla oli eilen pt-tunti. Kuulema kun olen aina pukeutunut "jätesäkkeihin". Tämän huomasi myös pt:ni, joka iloitsee jokaisesta ostamastani uudesta treenivaatteesta alun kulahtaneiden vermeiden jälkeen. Vuosiin en ole ollut ylpeä itsestäni, olen hävennyt itseäni. Ollut siellä kujalla. Niin psyykkisesti kuin henkisesti. Miten surullista ja turhaa. Miten huono malli olenkaan ollut lapsellinikin viime vuodet etenkin. Sitä suren eniten ja koitan korjata tekemiäni virheitä, vaikka enhän saa menettyä aikaa ja tekoja takaisin. Ethän tee samaa virhettä?
Henkisesti ja jopa fyysisesti alan olla löytänyt itseni vihdoin takaisin vuosien jälkeen ja voin taas päivittää itselleni mitä elämältäni aidosti haluankaan.Olen päässyt tuon kaiken yli ja tässä ollaan, elävänä ja hengittäen entistä voimakkaampana. Olen persoonaltani aktiivinen touhuaja taiteilijasielulla. Ollut sellainen aina. Ja se on oikein hyvä mulle. Saan touhutakkin, jos se minusta kerta hyvältä tuntuu. Itseppähän tiedän sillä nykyään osaan jo lukea ja kuulostella omia tuntemuksiani niin paljon paremmin. Soma on mulle elämäntapa, asenne ja työ. Työni vaatii näkyvyyttä, joten olen siinä aktiivinen, näyn ja kuulun. Se voi tuntua hengästyttävältä seurattavalta, koska päivitän työkanaviakin aktiivisesti. Se ei ole kuitenkaan mitään sellaista, keneen kannattaa itseään verrata. Yrittäjyys on tässä asiassa hieman oma lajinsa. Jos et näy, ei sulla ole myöskään asiakkaista. Asiakkaat kun maksaa sen palkan sulle.
Koska me ihmiset olemme jokainen omia persooniamme niin olisi tärkeää, ettei sorruttaisi vertailemaan itseämme toisiin liiaksi. Mie itekkin muistuttelen tätä itselle joka päivä, etten yrittäisi elää kuin joku hyvinvointialan guru kaikkinen joogahetkineen, joka tekee sitä työkseen. Etten kokisi epäonnistuvani kun en siihen ikinä pystyisi. Minulla on oma työni ja arkeni, enkä koskaan voi elää kuten joku toinen. Ja jos joku toinen tekee ja toosottaa, se ei tarkoita, että hän on ylisuorittaja, eikä myöskään sitä, että toinen on laiska. Jokainen kun on oma persoonansa ja jokaisella on omat juttunsa. Ihanan tyypin Satun sanoja lainaten: jokaisella on tämänsä. Ja jokainen aivan yhtä arvokas sellaisenaan kuin on. Jätetään turha vertailu ja keskitytään omaan elämään ja sen laadun parantamiseen. Se auttaa kaikista eniten parempaa arkea metsästäessä.
Saan tosi paljon viestiä nykyisin kun on tämä blogi taas ja olen muutoinkin aktiivinen somessa, että mistä saan voimani ja miten ehin kaikkea? Onko mulla pahoja päiviä ja miten niistä selviän? Mikä on minun supervoima?
 |
| Ystävä lähetti tämän kuvan minulle matkaltaan keväällä <3 |
Voin kertoa että minun supervoima on olla minä. Mie olen just tällanen myös omassa elämässäkin, enkä vain teksteissä. Olen avoin, aika hörhö huuhendaali ja uskon aina parasta ihmisessä. Se on minun lähtökohta, se että tuo on minun ystävä eikä satuta tahallaan. Ei mulla ole sen suurempia salaisuuksia, enkä tunne häpeää. Edes tekimistäni virheistä. Ne on osa minua. Kirjoitan kuitenkin nykyisin vain aiheista, jotka koskettaa pelkästään minua ja jotka saa minut miettimään asioita. Jos joku saa minusta vertaistukea tai energiaa olen todella onnellinen. Se on kaikki bonusta. Vahvuus tulee siitä, että tunnistan heikkouteni. Kenenkään ei tarvi mulle niitä kertoa. Olen kaukana täydellisestä, osaan nauraa itselleni ja kerron itse juttuni ääneen ja myönnän vajavuuteni. Ojennan itse jo ne aseet niille, jotka minua halua haavoittaa. Se joka on täydellinen tässä maailmassa, niin antaa palaa. Saan paljon aikaan sillä organisoin aikani aika hyvin ja teen innostavia asioita. Luon kokoajan itselleni lisää inspiraatioita. Toisella puolella on se kääntöpuoli etten ole kovin järjestelmällinen muutakuin aamurutiineissani, en kyläile tai pidä yllä kaveriverkostoa. En varmasti myöskään saa Vuoden Äiti palkintoa, vaikka koen olevani silti nykyisin ihan hyvä äitikin. Olen todella introvertti ja vietän aikani pääsääntöisesti töissä tai kotona. En muista koska olisin käynyt kylässä missään kaverilla, siihen aika ei ole riittänyt, mutta en niinkään koe sen olevan edes tärkeää, vaikka ne ystävät ja yhteydenpidot mitä pidän muita kanavia pitkin mulle ovatkin tosi tärkeitä. Kotimme ei ole järjestelmällisyyden tai siisteyden tyyssija. Se ei ole minun arvomaailmassa tärkeimpänä. Toki kivoja bonuksia silloin tällöin, mutta elän ilmankin oikein hyvin. Mielummin vaikka bloggaan kuin imuroin. Se on mulle inspiroivampaa totta puhuen. Luova ihminen harvoin on mikään kodinhengetär siinä mielessä. Mulle kaikki ei ole niin justiinsa ja siedän hyvin niin painetta kuin epäjärjestystä. Se on minun persoonassa se. En osaa olla myöskään aina täysin läsnäoleva, sillä minun pää käy tuhatta ja sataa ja ideoita pursuaa kaikkialata ja toteuttaakkin tahtoisi eri juttuja. On todellinen haaste mulle olla hetki paikallaan ja läsnä. Tämä kirjoittaminen auttaa siinäkin, joten tällä työstän myös sitä ongelmaani.
Minun suurin oppi on ollut rakastaa itseä, löytää kiitollisuus tästä hetkestä. Nähdä hyvä ja keskittyä siihen. Kasvattaa ja kehittää itseä. Olla armollinen itselle. Aina ei jaksa, ei tarvikkaan. Paskoista päivistä selviää hyväksymällä ne ja nukkumalla ne yli. Huomenna on aina uusi mahdollisuus siihen, että se olisi parempi päivä. Joten kaikki olkaamme omalla tahoillamme just omia itsejämme, niin hyvässä kuin pahassa. Kukaan ei ole sinä ja sinä et ole minä. Jokainen olemme yhtä arvokkaita.
 |
| Balin kadut olivat täynnä ihania muistutuksia itselle |
Kommentit
Lähetä kommentti