Muutoksen tuulet

Kaksi kuukautta edellisestä tekstistä, kahvilayrittäjän peruspäivästä. Voin kertoa, että paljon on tapahtunut tässä välissä. Kahteen kuukauteen voi todella mahtua ihan älyttömästi asioita, kahvilayrittäjän peruspäivien lisäksi. Eikä vähiten haastavaa ole ollut tässä yhtälössä se, että joulukuu oli menneen työhistoriani kovin kuukausi ikinä. Se on paljon se, sillä olen kuitenkin ollut alalla jo 19 vuotta. Hyvin selvisimme, ei sillä. Kiitos aiempien vuosien virheiden - olen ottanut opikseni. Sillä niihän se on, että hyvät päätökset syntyvät kokemuksesta ja kokemus syntyy huonoista päätöksistä. Kiitos kuuluu myös hyvälle henkilökunnalle ehdottomasti. Kiitos myös vakavan työuupuksen ja keskivaikean masennuksen - opin pitämään huolta itsestäni ja arjestani.Opin ymmärtämään ja erottamaan niin yksityiselämässä kuin työssä sen mikä on tärkeää ja mikä ei, opin priorisoimaan. Seilaan myrskyssä kuin myrskyssä tippumatta enää laivasta, sillä mulla on ymmärrys ja tahtotila pitää huoli itsestäni ja johtaa itseäni oikein jaksaakseni arjessa ja johtaakseni joukkojani. Tämä postaus onkin - ei aikamatka tapahtuneisiin juonenkäänteisiin - vaan siitä mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Tärkeintä on pitää huoli itsestä,olla rehellinen itselleen, luottaa siihen että kun tekee sydämestään oikeita asioita niin hyvä tapahtuu myös takaisin. Karma is a bitch myös hyvässä.

Kerroin täällä blogissa aiemmin pitkässä postauksessani syksyllä vuonna 2017 saamastani uupumusdiagnoosista ja siitä seuranneesta hoitoprosessista. Linkki siihen tekstiin muutes tästä. Se oli rankka retki se, en hevin lähde tuolle tielle enää takaisin jos ei ihan pakko ole. Ajatuksentasolla imin vain pitkään tietoa ja ymmärrystä itsestäni ja toimintamalleistani tutkimusmatkoillani terapiassa, mutta vasta kesällä olin tarpeeksi vahva laittamaan sisäistämäni asiat myös käytäntöön. Aloin asettaa itseni etusijalle. Ymmärsin, että olen arvottanut itseni aivan liikaa kiltteyden, miellyttämisen ja sen mukaan mitä kivaa ja palvelusta teen toisille. Nostan ja pelastan muita, mukauduin muiden mukaan unohtaen itse itseni ja sen mistä minun oikeasti pitäisi pitää huolta eli itsestäni.


Olen persoonaltani luova individualisti, uskon hyvään ja lähtökohtaisesti luotan kaikkiin tapaamiini ihmisiin kunnes he toisin todistavat. Olen se tyyppi, joka näkee synkimmässäkin pilvessä kultareunuksen ja kääntää tappion voitoksi. Minä en epäonnistu ikinä. Minä voitan, tai minä opin. Pääasia, että menen eteenpäin ja kasvan ihmisenä. Sillä olen ajatellut, että jos suljen silmäni kasvulta ja haasteilta, kaikilta merkeiltä mitä elämä tielleni heittää,  niin menen taaksepäin. Pahimmassa tapauksessa katkeroidun ja minusta tulee kiukkuinen äkäpussi joka en todellakaan halua olla. En halua olla se, joka sivaltelee ilkeyksiä ympäriinsä nostaen itsensä ylös alentamalla muita. Itseasiassa suren nykyään jo niiden puolesta, jotka elävät elämänsä kuin tulikuuma kivi sylissään katkerana ja vihaisena maailmalle- ainoastaan polttamalla itsensä. Juuri nyt viikonloppuna viimeksi jouduin 13-vuotiaalle pojalleni kertomaan mistä toisten kiusaaminen ja ilkeily johtuu. Ne ei johdu ikinä siitä kohteesta, vaan kohde on aina vain peili sille toiselle. Se näkee siinä toisessa asioita mitä ei osaa terveesti sanottaa tai purkaa, vaan se tulee ilmi väärällä tavalla. Taustalla voi olla mitä vain, mutta tärkeintä on ymmärtää että se ei ikinä koskaan johdu sinusta.

Aikuisten maailmassa tätä samaa tapahtuu hieman eri yhteyksissä myös. Toisen ihmisen muutos, oli se sitten tosiaan ravinto, alkoholi, liikunta tms saa läheiset monesti hämmentymään. Tulee tunne, että mitä se tuokin tuossa yrittää esittää ja tulee kova tarve sulloa toinen takaisin siihen muottiin, missä on totuttu se toinen näkemään. Muutos on aina haastava hetki ympäristölle, sillä se saa toisen näkemään itsensä peilissä. Pitäisikö minunkin muuttua? En saatana muutu. Muutu sinä takaisin, jottei minulle tule paha mieli, koska en itse kykenisi kuitenkaan muuttumaan. Tekemään samoja uhrauksiakin muutoksen tiellä kuin sinä. Kuka luulet olevasi? Tekopyhä. Toinen nähdään uhkana ja peili joka heijastaa voi olla niin kirkas, että se sokaisee toisen. Aletaan hylkimään toista ja viimein erkaannutaan. Siinä on vaihtoehtoja ne, että joko kasvetaan rinnakkain, ollaan rinnallakulkijoita, peilataan toinen toistaan, tai sitten kasvetaan yksinkertaisesti erilleen. Pääasia olkoon se, että kumpikin saisi vapaasti valita roolinsa ja kulkemansa tien. Eikä kumpikaan painostaisi toista mihinkään. Ja niinkuin ystäväni sanoi, joskus ystävyyssuhteissa käydään mutkia ja hutkia, mutta sitten matkan taituttua tovin, tiet taas kohtavat. Sitä on elämä. Ei väännetä väkisin, vaan hyväksytään asioita ja mennään sen mukaan.

Minun teema nyt menneen talven ja joulun aikana on ollut selkeästi siis voimaantuminen. Voimaantuminen myös naisena.Olen opetellut jälleen näkemään itseni kauniina ja elinvoimaisena, kuplivaisena Helinä jonka tiedän olevani se oikea Heli. Oman voiman löytyminen ja oman persoonan hyväksyminen on ollut huikeaa.  Ihan ensinnäkin sen uudelleen esiinkaivaminen ja vahvistaminen on ollut niin mielenkiintoista ja tiedänkin etten tule tällä tutkimusmatkalla koskaan valmiiksi. Olen ollut niin montaa roolia, jo niin monta vuotta, että hukkasin itseni kaikessa löylytyksessä. Olen introvetti taitelijasielu, suht ´näkyvä ja kuuluva koska pienen kylän yrittäjä  ja saan aikaan mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Ja sekin on ihan ok, olen sen hyväksynyt, sillä olenhan yrittäjän roolin itse itselleni valinnut. Olen myös melko huithapelin oloinen tietylta osin ja monesti minua tullaan neuvomaan vähän asiassa kuin asiassa. Itsensä kadottamisessa ja siinä, ettei  pysähdy kuuntelemaan omaa sisintään kaikilta ympäriltä tulevilta neuvoilta ja ohjeilta- sitä tunnetilaa missä itse haluaa elämänsä elää - sekoittaa toisinaan minun pään. En kuule lopulta omaa ääntä ja pitää erottaa ihan tietoisesti se, mikä on toisen mielipide ja mikä on minun tahto. Siksi on ollut niin tärkeää pitää kiinni omista rajoista. Ihan ensisijaisen tärkeää, sillä jos minä en tee niitä rajoja näkyväksi niin kuka tekee? Ja rajat mulle itelle on ollut rakkautta. Sitä suurinta rakkautta mitä olen voinut antaa itselleni. Niitä rajoja olen nyt vain vahvistanut koko ajan ja mulle on hyvin tietoista se, mitä mulle voi tehdä ja mitä ei ainakaan. Tiedän rajani ja uupumuksen myötä olen oppinut kuuntelemaan kehoni viestejä jo aika hyvinkin.

Sanotaan että onni asuu jo sinussa. Mulle se oli aikanaan ihan vain kliseistä sanahelinää. Kunnes elän sitä nyt. Onni on todella minussa, se on nyt. Kukaan ei tuo sitä mulle, ei toinen ihminen, esine tai asia. Ei vuodenaikakaan. Kukaan ei myöskään vie sitä multa pois, ei omilla valinnoillaan, sanoillaan tai poistuen vaikka elämästäni. Minun pitää elää niin, että vaikka huomenna kuolisin, kuolisin tyytyväisenä. Elää täysillä arvojeni mukaista elämää ja elää hetkessä väkevää elämää. Onni ei todellakaan tule purkista tai tietyn kilomäärän saavutettua, se on jo todella sinussa. Ja sekin, että jos et osaa olla onnellinen siitä mitä sulla nyt on niin miten ikinä tulisit onnelliseksi siitä mitä sulla ei ole? Tämäkin on vaan totuus. Onni on asennekysymys, elämäntaito.

Kesällä aloin pitää kiitollisuuspäiväkirjaa. Mietin vielä tänäkin päivänä, oli se sitten kuinka raskas päivä ikinä, kolme asiaa mistä olen kiitollinen ja onnellinen. Kirjaan ne ylös. Minusta onni lähtee kiitollisuudesta, pitää nähdä se hyvä mitä on. Vaalia sitä. Huomenna voi olla, että sitä ei ole. Ne, jotka seuraavat minun instagramtiliä, ovat nähneet näitä minun aamurutiinien story-päivityksiä. Maailman pienimpiäkin ilonaiheita sieltä löytyy ja se ihan todella kasvaa mihin keskittyy. Ei ne aiheet lopu, lisääntyvät vain. Täytyy sanoa, että monesti tuntuu kuin hyperventiloisin onnesta ja olo on kuin halinallella sateenkaaren päällä, niin pöhkön onnellinen olen jo pikkuasioista kun niihin osaa tarttua. Se ihmetyttää välillä kieltämättä itseäkin, tämä jatkuva zen-fiilis, mikä ei tunnu loppuvan. Olen ehkä vihdoin oivaltanut jotain tärkeää. Ja sen oivaltaminen on puolestaan loksahduttnut dominopelin lailla lisää palasia kohdalleen ja asiat vain aivan kuin putoavat paikoilleen. Näen nämä, kun olen aidosti auki, rehellinen ja seuraan asioita. Kiitollisuudesta seurannut onnellisuus kun ei vain tapahdu ja tipahda hyviin olosuhteisiin. Ei ole olemassa oikeita olosuhteita. Se on taitolaji, mitä harjoitetaan aidosti sydämestä ja pitkäjänteisellä työllä se kantaa hedelmää kyllä. 

Koen tosi vahvasti että vuosi 2018 oli äärimmäinen muutoksen vuosi. Balilta tulo oli ratkaiseva hetki elämän aikajanallani. Laitoin tuulemaan sen jälkeen, koska todellakin - piti käydä kaukana nähdäkseen lähelle.  Rakensin rajat itselleni, sitouduin niihin, rakensin rutiinit, joiden myötä minulle on jäänyt aikaa myös itselle ja oman tahtotilan tutkimiselle. Laitoin uusiksi monia asioita töissä, laitoin uusiksi myös ruokavalioni ja liikuntatottumukseni. Näistä tulen kirjoittamaan vielä lisää myöhemmin. Oli jännä huomata kuinka syksy kun tuli, aloin aiheuttaa närkästystä joissakin kanssakulkijoissani. Muutokseni ja käyttäytymiseni ei ollutkaan tälläkertaa normaali ohimenevä innostuspuuska, vaan elämäntapa-ja ajatusmaailmanremontti jäivätkin päälle. En ollutkaan enää niinkuin ennen, nostamassa ja peesaamassa kaikkia kaikkialla. Mulla oli taas omat mielipiteet ja kova tahtotila pitää omasta hyvästä energiasta kiinni ja ruokkia sitä vieläkin entistäkin paremmaksi. Ärsytin ihmisiä ja ärsytän yhä tosi paljon ihmisiä ihan vaan olemalla oma itseni. Aikamoinen taito sekin.Taito on myös suojata itseään kaikelta tältä. En voi toisten mielipiteille mitään, mutta miten voisinkaan voida? Senkin kun tajusin viimein syksyllä. Ainoa keneen voi todella vaikuttaa olen minä itse, en voi muita muuttaa tai parantaa. Ei mulla ole siihen edes oikeutta. En voi kenenkään omia elämänoppeja mennä suorittamaan toisten puolesta. Jokaisella on täällä vain yksi elämä ja jokaisella on oikeus elää se juuri sen näköisesti kuin haluaa ja parhaakseen näkee. Minä en ole mikään sanomaan miten toisten pitäisi elää, en tiedä mikä on oikein ja väärin itse kenenkin kohdalla, mutta yhtälailla kukaan ei voi sanoa minulle miten minun tulee olla ja elää. Itsekkin mm. välillä pohdin lähtisinkö ketjuttamaan Somaa- kaikki ainekset kun franchisingketjuun on. Sitten tulee huominen ja olen sitä mieltä että kuittaan vuosien ylityöt ja myyn jos en kahta niin toisen nyt ainakin. Ja kun tulee ylihuominen olen sitä mieltä, että haluan opiskelemaan taiteita ja kun tulee neljäs päivä mietin miten voisin vain olla ja johtaa firmaa - tekemättä mitään näistä edellisistä liikuista. Viidentänä päivänä haluaisin vain pitää välivuoden kaikesta. Etsiä itseäni, jotta tiedän mille alkaa. Ei näihinkään ole yhtä ainutta ratkaisua ja se ainoa oikea ratkaisu on nyt vain olla ja hengitellä ja katsoa mitä huominen tuo tullessaan. Tehdä hyvää perustyötä ja nauttia arjesta ja arjen luksuksesta mitä rakastan nykyään. Arki on parasta huumetta mulle tänäpäivänä. Se että saan välissä dippailla itseäni avannossa ja keitellä omia mehuseoksiani aamusella voimakorttien noston lomassa. Haluan jatkossakin elää hetkessä nauttien ja olla kiitollinen kaikesta hyvästä. Asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. Voin halutessani manifestoida sitä tunnetilaa ja arkea, missä haluaa itse itsensä nähdä tulevaisuudessakin ja mennä sitä kohti. Kyllä asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Aina ne ovat järjestyneet parhain päin kun nyt jälestäkin katsoo. Kaikella on ollut aikansa, paikkansa ja tarkoituksensa. Myös niillä synkillä hetkillä.

Tällä hetkellä olen todella onnellinen omassa elämässäni ja sen turvallisissa puitteissa. Olen onnistunut luomaan itselleni hyvän arjen, kivijalan, jota ei heiluta oikeastaan mikään. Mulla on jalat tukevasti maassa ja pää niin pilvissä toisinaan kuin se olla vaan voi.. Pyysin pojaltani anteeksi viikonloppuna, kun olen ollut niin poissaoleva äiti liian kauan. Keskittynyt vääriin asioihin, hän olisi ehdottomasti ansainnut parempaa. Onneksi sain anteeksi ja ison halauksen päälle.Eihän hän tiedä paremmasta. Koen, että olen tosi onnekas kun mulla on niin sielukas ja ihana, terve lapsi. Olen tehnyt jotain tosi hyvää tähän maailmaan. Olen jotenkin löytänyt tosi vahvasti myös armon nykyisin. Opetellut antamaan itselleni anteeksi tekemäni erheet ja virheet. Olen kuitenkin aina tehnyt asioita sillä hetkellä sen ymmärryksen ja taidon myötä , mitä mulla on ollut käytettävissä. Ja jostakihan asiat on aina aloitettava. Mitään en kuitenkaan suostu katumaan, sillä enhän olisi muuten minä. Kaikki on ollut opiksi ja hyväksi tällä kasvuntiellä.

Huomaan olevani tosi energinen ja hyvällä draivilla sekä asenteella varustettu nykyisin. Mielestäni terveellä itsekkyydellä vielä maustettu. Tykkään pitää tätä kaikkea yllä ja huomata positiivinen muutos, mitä minun omat valinnat ovat mulle tuoneet jokaisella elämän saralla.  Olen todella rakastunut uudelleen itseeni tämän muutoksen myötä. Olen löytänyt tosi paljon uusia samassa elämäntilanteessa tai vastaavassa olevia Ystäviä, vaikka sanotaankin, että näin aikuisena se ei ole helppoa, mutta niin vain on onni käynyt mulla myöten tässäkin asiassa. Näistäkin jokaisesta olen tosi kiitollinen, en koe olevani kummajainen tai yksin. Meitä on tosi paljon muitakin. Huomaan nykyään itsessäni samoja piirteitä kuin mitä minulla oli Kanttiiniaikana, kun en vielä kauheasti työstressistä tai burn-outista mitään tienyt. Toki elämä tuolloinkin oli heitellyt, mutta silti touhusin, taiteilin ja loistin mielestäni elämää ulospäin - jollain tavalla nyt kuitenkin, vaikken niin tietoinen siitä ollutkaan silloin. Nämä kaikki piirteet katosivat nyt moneksi vuodeksi ja se paha olo omassa nahassa oli se mikä saikin muutoksen alulle. Peilistäkään ei katsonut enää se tyyppi kenen tiesin olevan sisimmässäni. Olen tyyppi kenen pitää saada luoda, kuvata, kirjoittaa, somettaa omia höpöjään, luoda sisältöä ja raottaa sisintään. Antaa itsestään jotain vielä syvempää kuin erikoisen kahvilan. Ehkä tulla ymmärretyksi tietyn kuoren takaa? Sen Soman kuoren. Sen takana on nimittäin tarina ja se on tämä tarina.  Minussa on sata kerrosta ja jos paljastankin jonkin kerroksen, ihmiset aattelee että ompas rohkea Heli ja haukkovat henkeään puoliksi peloissaan mitä nyt keksin kirjoittaa. Itselleni tämä kaikki on ihan sama, sillä en koe että mulla on salaisuuksia, ja sitä paitsi minussa on 99 muutakin kerrosta joten yksi ei vielä tiety missään. Minua on vaikea tulkita, kun en osaa sitä aina itsekkään. Häpeää en osaa tuntea vieläkään.

Kirjoitukseni punainen lanka ja muistutus oli se, että vain Sinä tiedät mikä on sulle oikein. Älä anna muiden määrätä kuka sinä olet tai mikä sinun tulee olla.  Täällä on vain yksi elämä, sinulla on oikeus elää se juuri niinkuin sinä haluat. Vastaat vain itsestäsi, kunnioita siten itseäsi.Olet itse ohjaksissa. Ymmärrä arvosi, ymmärrä persoonasi. Palvele sitä, se olet Sinä. Olet ainutlaatuinen ihminen ja olet ihme. Sulla on vain yksi keho, ravitse ja liikuta sitä. Halua elää terveenä ja hyvinvoivana vielä vanhanakin ja tee hyviä tekoja itsellesi. Älä sairastuta itseäsi tieten tahtoen. Valitse seurasi viisaasti, ympäröi itsesi kannustavilla ja positiivisilla ihmisillä, jotka auttaa toista loistamaan ja peilaavat vastavuoroisesti hyvää eivätkä puhu pelkästään pahaa muista. Harjoita ja haasta myös mieltä, kasvat ja kehityt. Ole kuin puu. Kasvata juuret, jotka pitää sinut tukevasti maassa tuulessakin, mutta ole valmis luopumaan myös irtoavista lehdistä, jotka eivät palvele sinua enää. Sekin on vain elämää. Sure surut, itke itkut ja hyväksy jos on paha päivä. Sekin on ihan ok. Mutta älä anna niiden määritellä sinua ihmisenä äläkä jää niihin vellomaan. Se mikä menee, oli mentävä ja jotta uusia ovia pääsee aukaisemaan on suljettava toisinaan vanhoja. Kriisit ovat usein mahdollisuuksia johonkin entistä parempaan juttuun, mitä ei heti osata edes nähdä. Aika kuitenkin näyttää monesti miksi asiat menee niinkuin menee. Sanon nämä kaikella rakkaudella ja elämänkokemuksella, josta uskallan jo puhua tässä saavuttamassani iässä, vaikken vielä mikään ikäloppu olekkaan. Mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että rakastaa ja kunnioittaa itseään. Oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on vikoine päivineen ja olemalla rehellinen itselleen. Vain sitten voi rakastaa myös muita.

Annoin tänään lahjan itselleni, sillä olen opetellut myös deittailemaan itseäni viimeaikoina. Käynhän syömässä toisinaan ulkona, jopa pienillä irtiotoilla, ostan kivoja vaatteita ja puhun kauniisti itselleni. Rakastanhan itseäni. Viikonloppuna aion käydä itselleni kukkia kotiin kun lauhtuu. Tänään pyysin ystävääni Timo Koivistoa ottamaan uudesta eheytyneestä minusta muutaman "voimakuvan" samalla, kun hän kävi valokuvaamassa yritykseni tuotteita ja miljöötä. Mietin, että haluan nähdä itseni nyt uusin silmin, koska koen olevani uusissa energioissa, uusivanha minä. Myös yritykseni on nyt tietynlaisessa murroksessa minun henkilökohtaisen voimaantumisen vanavedessä, ja haluan siitä tiimini kanssa mahdollisimman ammattimaisen. Pikkuhiljaa, pienin askelin. Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä ja teen kaiken tulorahoituksella, joten askeleita otetaan aina sen verran kuin on järkevää. Tämä oli yksi asken siihen suutaan taas, ja kun Timo on laittanut yrityksensä Arctic Ankle pystyyn jahdatessaan rohkeasti omia unelmiaan tällä saralla, oli hyvä hetki otattaa ammattilaisella kuvia firmasta. Samalla otti siis nämä tekstin kuvat minusta, joita tähän postaukseen nyt laitan. On se vaan eri juttu kun ammattilainen ne kuvat ottaa, kuin että itse koitat ajastimella napsia. Näytän taianomaiselta joissakin otoksissa mielestäni, oikeasti voimanaiselta. Niinkuin Elsa tai Anna Lumimaassa :D. Kiitos Timo kun otit kopin tästä<3.

Toivon teille kaikille koko sydämestäni valoa ja energiaa elämään. Kevätkin sieltä tulla jolkottaa, joten mikäs tässä hymyillessä. Kesää kohti. Olkaa avoinna elämälle. Se kantaa kyllä.