Minun monta persoonaa



Mulla on viime kuukausina mietityttäny ihan mahdottomasti, se kuka minä oikein olen pohjimmiltani. Jotta voisin asettaa uusia tavotteita ja unelmia itselleni, minun täytyy ensin tuntea itseni. Tietää kuka se Heli minun sisällä on, ja ymmärtää mistä se nauttii, mitä se toivoo arkensa sisältävän ja mihin se haluaa aikansa käytettävän. On ollut raivattava tie syvälle persoonaan, jotta on voinut nähdä kaiken sen alle mitä elämä on päälle kuorruttanut. Mulla on ollut iso prosessi päällä jo pitkän aikaakin tämän kanssa ja se on näkynyt ja kuulunut läheisilleni nyt ainakin.

Johonkin minä kadotin itseni uupumuksen syövereissä. Jossain vaiheessa en kuunnellut itseäni vaan lähdin mukautumaan muiden toiveisiin. Lähdin harhailemaan ihan väärille poluille ja löysin itseni tekemästä asioita, jotka eivät ole minua itseään. Jossain vaiheessa kyky kuunnella itseä, kova stressi vähän jokaisella elämänalueella, sekä se fakta, että olen luonteeltani myös osaksi sopeutuja, vei minut kauas itsestäni. Tuli hetki, kun olin jo niin etäällä ytimestäni, että aloin vihata itseäni. Kun jääminen siihen tilaan tuntuu kivuliaammalta kuin muutos ja sen eteen  tehtävä työsarka, on todella aika kääriä hiat ja ottaa peili käteen. Syyllinen löytyy aina sieltä, omasta peilistä. Onneksi lähdin kasvun tielle, palasin perusteisiin joidenka muistutukseksi kirjoitan tämän kirjoituksen. Käyn sanoja fiiliksiä läpi mitä kävin kun täytin kymmenen vuotta sitte kolmekymmentä vuotta. Vain potenssiin kaksi tällä kertaa.


Luulen, että minusta on mielikuva, että olen tosi  itsevarma ja menestynytkin nainen. Touhun tyyppi, multitaskaaja. Suorittajakin ehkä. Tältä se arkeni näyttää moniin silmiin, näin olen kuullut sanottavan. Menestyksestä ja sen määritelmästä voisin kirjoittaa ihan oman postauksen, mutta mulle se ei ole yhä vieläkään tuottoa takoamaton yritykseni tai lopumattomat rahavarat - joita niitäkään en siis omista. Mulle menestys on tänään sitä, että voin todella työllistää itseni - jopa muutaman muunkin ideallani tällä hetkellä mikä ei ole ollut edes tavoitteeni ikinä-  ja saan määritellä hyvin pitkälle itse vapaapäiväni, sekä tekemiseni työn ulkopuolella. Myös se, että vihdoin neljääkymmentä lähestyessäni olen ymmärtänyt, että itsestä pitää pitää huoli, jotta jaksaa arjessa, ja jotta jää aikaa palautumiselle. Se on minusta oikein riittävä ja upea mittari menestymiseen mulle tällä hetkellä. Nautin näistä niin paljon nykyään, että tuntuu välillä kuin halkeaisin onnesta. Touhuan ja tesmotan omia toosotuksiani ihan minun perusarjessa, näyn ja kuulun, koska yrittäjänä sekin on yksi juttu mikä tulee hyväksyä. Täytyykin näkyä ja kuulua kun myy palvelua, tuotetta. Ei mulla ole hävettävää kun kerta teen työtäni, jota rakastan ja elän valitsemaani elämää tällä hetkellä. Olen todella valintojeni luoma, en olosuhteideni vanki. Elämä ja tilanteet kuten ihmisetkin muuttuvat kuitenkin aina, joten on hyvä olla hereillä itsensä kanssa. Huomisesta en tiedä, mutta jos se onkin viimeinen päiväni, en halua katua mitään.


Minussa asuu monta persoonaa päälekkäin, monta puolta. Se monesti vaikeuttaa minun arkea eri elämän rooleissani, joita on vieläkin enemmän. Niistäkin voisin kirjoittaa vaikka kirjan, kaikista omista rooleistani. Olen luova individualisti sopeutujan siivellä. Piinkova yrittäjä en oikeasti sisimmästäni ole, vaikka joskus niin heitänkin. Minua ahdistaa laskea tehoja ja yrittää pärjätä byrokratian tyhjänpäiväisissä rattaissa ja minä vihaan politiikkaa joka ajaa yrittäjyydenkin välillä tosi ahtaalle. Jotenkin kaikki on vaan tapahtunut mulle työnpuolesta kun olen tarttunut hetkissä tilaisuuksiin ja löytänyt itseni tilanteestani. Siinä mielessä minua voitaneen pitää kovana, koska haasteet ei ole ikinä olleet mulle se juttu. En osaa pelätä mitään. Uskon sillä tavalla johdatukseen ja siihen että kaikki tapahtuu tarkoituksesta, siksi olen aina ollut rohkea oman tieni kulkija. En usko sattumiin. En jaksa pähkäillä asioita, vaan uskon että jos tuntuu hyvältä niin antaa palaa. Rahat riittää kyllä ja jos ei riitä, kiinnitän jotain. Aina kaikki on saatu maksettua kuitenkin jotenkin. Unelmoin eri jutuista - ihan kaikista maailman asioista-  ja innostun aina kaikesta ihanasta. Innostumisia on niin paljon, että niitä ideoita riittäisi koko kylälle jos totta puhutaan. Puolet ideoista unohdan jo päivän aikana, ja se on syy miksi kannan muistivihkoa mukanani. Jotta kirjaan päähänpistot ylös kun idea tulee ja työstäminen voi alkaa kun sen kirjoittaa ylös. Jotkut niistä ideoista sitten toteutuukin aina joskus. Osa saa painua unholaan suosiolla, sillä kaikista kivoistakin ajatuksista aika joyksistään rajoittaa 90% toteuttamisen ulkopuolelle. Joskus ahdistun kuoliaaksi kun pursuan niitä niin paljon ja etenkin kun tartutan niitä muillekkin ja sitten en kuitenkaan pysty toteuttamaan omaa osaani, koska mulla ei olekkaan aikaa itse antaa sille. Olen ideoija, mutta en kaiken toteuttaja silti. Vaikka paljon saankin aikaiseksi.

Minun mielikuvitus ei tunne rajoja. Sen olen oppinut. Olen puoliksi lapsi ja puoliksi vanha sielu. Ajattelen syntyjä syviä illat ja aamut, kun toisaalla yksi puoli minussa haluaa vain maalata mielikuvitusmaisemia ja levitellä keijupölyä ympäriinsä.Tykkään nauraa itselleni ja rakastan hulluakin huumoria.Tyhjänpäiväisyyksiä en jaksaisi keskustella kenenkään kanssa, vaan mieluummin sukellan heti syvään päähän ja puhun henkeviä. Mietitään vaikka mieluummin traumoja kuin sääennusteita, mulla ei kiinnosta small talk yhtään sillä kyllästyn niin nopeasti. Puoleni ovat jo löytäneet suurinpiirtein yhteisen sävelen ajanorganisointini myötä, jolloin kumpiki sielun osa saa omansa ja pysyy edes jonkinnäköinen balanssi. Rauha sisällä siis toistaiseksi. Siinä tasapainoillessakin on kuitenkin monesti iso ristiriita käynnissä, etenkin kun yrittää pyörittää vielä uskottavaa kahden toimipisteen firmaa. Yhtä tärkeää on kuitenkin antaa ravintoa ja aikaa sille sisäiselle lapselle, joka sitä niin kovasti tahtoo. Sillä ihan totta on sekin, että eheytyäkseen ihmisenä sinun tulee todella antaa sille sisäiselle lapselle tilaa. Kohdata se ja ruokkia sitä. Sisäinen ristitiriita tuon lapsen kanssa kun kadottaa yhteyden itseensä. Näin minä ainakin hyvin vahvasti nyt jälkeenpäin katsottuna koen. Olen myös todennut, että nyt kun mulla on suhteellisen luova kausi meneillään (kirjoittelen,maalaan, keksin uutta somiin, päivitän miljöitä), voin tosi hyvin. Elän hyvin. Syön, nukun ja liikun hyvin. Olen läsnä kun olen läsnä. Kun olen uskollinen itselleni, olen parempi tyyppi myös muille. Siinä on tärkeä oivallus kun lähden miettimään mihin haluan elämässäni ajan käyttää, sillä sekin on elämän paradoksi. Se, että luulemme että meillä on aikaa. Ei meillä välttämättä ole. Elämä on just nyt, tänään. Huomenna kaikki voi olla toisin, enkä halua, että pidin kynttilää vakan alla elämäni ajan.



Menkäämme siis takaisin tähän sisäiseen lapseen, joka minua on nyt kovasti mietityttänyt. Siihen mitä ne tietyt traumat sulle aiheuttaa ja mitä sitä sitten isona puidaan, jotta täyspäiseksi koskaan tultaisiin. Jos tultaisiin. Minun sisäinen lapsi on elämässään kokenut monia kertoja hylätyksitulemisen tunteen - pitkin poikin elämäänsä. Ei tahallisia eikä pahuudesta johtuvaa, mutta siltikkin niin se on eri tilanteet kuitenkin kokenut. Se on näkynyt elämässäni muurien rakentamisena, tietynlaisena turvattomuutena, menettämisen ja hylätyksitulemisen pelkona ja olen imenyt itseeni oikein näitä kokemuksia, missä petyn ihmisiin. Olen antanut omien rajojen tulla tallatuksi ja muokannut itseäni muiden mukaan. Olen etsinyt hyväksyntää ja turvaa ihmisiltä, jotka itsekkin ovat turvattomia, jopa epävakaita ja jotka eivät voi sen vuoksi sitä vakautta sulle antaa ja on ollut typerää edes luulla niin. Vahvistanut siten itse tuota tuota tunnelukkoa vuosikaudet ja tekemällä täten hallaa itselleni. Tämän lukon toinen puoli on se, mikä näkyy minussa ulospäin ihmisille. Joillekin juuri sinä vahvuutena ja rohkeutena tehdä asioita ja päätöksiä. Päätinkin jo parikyppisenä, että en ikinä aseta onneani kenenkään nojaan. Olin luokkani ainut, joka asui yksin lukioaikana ja kävi töissä lukion ajan maksaakseen kämpän vuokran koulun ohella. Onneksi en ole ikinä ollut lukijatyyppi, riitti kun olin tunnilla läsnä. Mihinkään kokeisiin en ikinä lukenut, kun oli muuta tekemistä. Kun lukion jälkeen luin samantien itseni ravintolaesimieheksi ammattikorkeassa, ostin valmistujaislahjaksi itselleni omakotitalon. Mitäpä sitä kelleen vuokraa maksamaan, sama kuin heittäisi rahaa taivaantuuliin ja kivijalka on ainut järkevä sijoitus. Isä kirjoitti paperin pankkiin, että mulla on vakityö, saan ajaa taksia vaikka hautaan saakka. Ja sillä sain lainan. Jälkeen sain muuten lainan yritykselleni esittelemällä, en laskelmiani, vaan kartongille askarreltua aarrekarttaa- kollaasia mielikuvista kahvilastani. Laina tuli samantien, olin kuulemma ensimmäinen aarrekartalla lainaa hakeva. Ensimmäisen talon olen jo ehtinyt maksaakkin kokonaan, sillä en ole ikinä ollut työtön elämässäni saatikka pitänyt normaaleita lomia joten täysillä lainojani aina maksanut ja nyt siitä seisoo kiitos. Yhdeksän vuotta ehdin olla töissä toisille ennen yrittäjyyttä ja tuona aikana olin yhden päivän sairauslomalla, sen raskauteni aikana. Se kertokoon siitä kuinka sinnikäs olen. Silloinkin pomo soitti, että joudan tulla kyllä iltavuoroon kun kerta saan lääkkeet aamusta lääkäriajan jälkeen. Se kuulemma ehti vaikuttaa että olen työkykyinen illalla, näin tiesi hän. Muistan etten mennyt töihin, mutta saman tien kun äitiyslomani oli ohi nostin tästä vakituisesta työpaikasta kytkintä. Minua ei arvostettu siellä pätkääkään eikä ne ansainneet minua. Kun puolestaan ostin toisenkin omakotitalon itsekseni, oli rahallinen pakkokin tehdä lomitta töitä niiden eteen. Nyt olen havahtunut siihen, että jollain tavalla mulla jäi kepeä nuoruus elämättä, mutta ei sitten kuitenkaan. Sain minä mennäkkin, menin vain vähemmillä yöunilla. Ei minua ole kukaan koskaan rajoittanut eikä minua ole kotiin soiteltu lomilta lihapatojen ääreen hemmoteltavaksi.  Aikuisen vastuut mulla on olleet aina niin kauan kuin muistan. Jos myisin kaiken, ei minun tarvisi hetkeen tehdä mitään. Mutta en minä halua sitäkään, tykkään touhuta omiani. Toisaalta minua viehättää suuresti ajatus mitä Heli on ilman Somia. Kun en vielä tiedä mille alan, on oikeasti vaan hyväksyttävä ja rakastuttava tähän keskeneräiseen prosessiin. Näin se vaan menee.

Päätin jo varhain, että jos ikinä parisuhteissani toinen flippaa ja sekoaa, löytää paremman puolison tms, multa ei koskaan mene alta koti, ura, omanarvontunto tai mikään muukaan. Muiden heikkous käsitellä omia ongelmiaan ei saa olla minun ongelma. Olen aina kokenut, että muut ihmiset ovat jotenkin heikkoa tekoa, väsyvät helposta ja elämä lähtee raiteiltaan helposti. Pikkujutut saavat pois tolaltaan ja jaksetaan kiukuta pikku asioista kun elämät on oikeasti hyvin. Mikään ei minua muutenkaan sieppaa niin paljon kuin kiittämättömyys ja se että jatkuvasti valitetaan. Mulle ei jutut ole oikeastaan olleet ikinä maailmanloppuja, pelkkiä hoidettavia asioita vaan jotta elämä on voinut jatkua.  Jos olen saanut yllärinä 40 000€ laskun, olen tehnyt maksusuunnitelman ja suunnannut pankkiin. Ei minun päivä ole mennyt edes pilalle, minkäpä minä tuolle voin. Olen hoitanut hommani päivä kerrallaan palastellen. Jos mies on ollut mulle kurja, olen ottanut ja ostanut itelleni uuden kodin ja lähtenyt vaikka yönselkään. En ole katsonut taakseni tai soitellut perään. En kiinny oikein keneeseekään ja toisaalta se on surullista. Kiintymyssuhteeltani olen kaikkea muuta kuin takertuva, välttelen mieluummin. Jos toinen mies on ollu mulle ikävä ja valinnut jonkun muun parisuhteen edestä, olen muistanut viedä kamat perässä ja vaihtaa lukot. Olen kova, sen tiedän. Ja olen haastava tässä kaikessa ominaisuudessani, senkin tiedän. Mulle nämä on vain asioita, jotka hoidetaan. En turhista marise tai valita, vaan elämä jatkukoon. Olin nähnyt jo varhain elämässäni aivan liikaa roikkuvia, surullisia lopputulemia, joiksi en aikonut itse tulla. En aikonut koskaan olla se ovimatto, joka elää toisen siivellä, vaan aioin olla se tyyppi, joka näyttää, että tuossa on ovi, aina voi lähteä jos alkaa ahdistaa liikaa. Ketään ei väkisin pidetä, etenkään väärin motiivein (talous tai lapset), kuten lintua häkissä. Jokainen on vapaa lentämään ja ne ystävällinnutkin jotka pysyy, ovat niitä kenen kuuluu pysyäkkin. Lennellä minun kans yhdessä. En oikein ole ymmärtänyt normaaliudesta mitään ikinä, vaan päättäny olla satasella vahva, ehkä jopa vähän yli. En koe, että tuntisin kaunaa ketään kohtaan tai muutenkaan pitäisin vihaa sisälläni yhtään kenellekkään. Minun tietyiltä osin vääristynyt ja turhankin vahvaksi kasvanut ajatusmaailma ei ole kenenkään vika vaan se on vaan toimintamalli, jolla olen selvinnyt. Se ei ole persoonani ja sen takia ymmärrän, että voin tästä kasvaa yli ja saavuttaa normaaliudenkin ehkä joskus. Koen, että ymmärrän kaikkia ihmisiä ja miksi mikäkin on aina tapahtunut ja mistä juontanut juurensa, ymmärrän miksi joku on vaikka inhottava tai käyttäytyy huonosti. Ymmärrän oikeastaan joskus kaikkia muita paremmin kuin itseäni, sekin on vaan fakta. Siksi kai minä aina olenkin kaikkia pelastamassa, kun oikeasti ainoa joka tarvisi joskus pelastusta ja huolenpitoa olenkin minä itse. Miten hullua tämäkin. Mutta miten hienoa ymmärtää tämä edes nyt.

Olen ihminen, jonka ammatillinen itsetunto ja usko omaan osaamiseen työssään on ollut aina lähes 100%. Mitä tulee siviilielämään, olen ollut hukassa kuin lumiukko. Siellä omien rakentamieni muurien sisässä olen nuollut haavojani, kun mulle on kerrottu olevani milloin liian lihava, milloin transvestitiitiltä näyttävä luuviulu. On tullut tunne etten kelpaa koskaan, en ole hyväksytty omana itsenäni. Jo pienenä olin pullukka ja sain siitä kuulla kyllä. Leikkelin pääni koulukuvista irti.  En ole koskaan oikein ollut sinut itseni kanssa ennen viimevuosia ja olen pitänyt itseäni rumana ja kurittanut itseäni siitä hyvästä. Minun työtä ja osaamista eri osa-alueilla on väheksytty eri puolilla, eri rooleista katsottuna, elämäni aikoina  ja on näytetty mörköjä siellä sun täällä missä niitä ei ole ollut. On ollut kateutta ja on ollut ihan faktaakin. Olen ollut huono, mutta olen oppinut pikkuhiljaa. On pala palalta nakerrettu sitä omaaosaamista tai omaa ajatusta siitä. Ja hyvä niin, nyt voin sen jo sanoa. Minun heikkoudesta on tullut vahvuus kun uskallan ne jo näin ääneenkin täällä sanoa. Olen oppinut, että ne jotka jatkaa kritisoida ja heitellä kiviä ympäriinsä, täytyy varmaankin olla itse täydellisiä mielestään. Se ei mulla puolestaan kadehuta yhtään, kukaan meistä kun ei ole täydellinen. Kellään ei olisi vara tuomita toista.

Olen saanut koota palasista kaiken takaisin muutaman mutkan kautta ja käydä tätä eheytymisprosessia läpi ihan ajan ja ammattilaisenkin kanssa. Antaa henkisesti anteeksi muille, itselleni ja pyytää anteeksi sisäiseltä lapseltani, että olen sitä itse kaltoin kohdellut. On ollut ihana matka, jossa olen oppinut niin paljon itsestäni. Voin tänään seisoa vahvempana kuin koskaan, että tässä minä nyt olen kokonaisuudessani, ja nukun yöni valtavan hyvin itseni kanssa heräten innolla aina uuteen aamuun. Olen vihdoin ylpeä itsestäni ja niin pitäisi olla jokaisen muunkin. Ei saisi ikinä mukautua toisten toiveisiin ja kadottaa sisintään miellyttäessään muita. Sinä oot sinä, ja se on sinun supervoima se.

Se että kun on rakentanut itselleen melkoiset muurit, ja vaikka lähteekin niitä opintiellään sitten kaatamaan, vaatii paljon. Se on vaatinut siihen saakka jo paljon erilaisia ihmissuhteita, sillä ei tuommoisia muureja kaadeta noin vain. Jossain vaiheessa yritin antaa itsestäni enemmän ja annoin mahdollisuuksia ihmisille, mutta petyin aina. Kukaan tähän saakka ei ole ollut niin vahva, että olisi kyennyt suojelemaan minua niinkuin minä kykenen itse suojelemaan itseäni ja täten olen aina se kannattelija, se vahva. Ja kannattelija en enää halua olla, joten jatkan tätä itseni suojaamista ja samalla avaamista (sekin melkoinen paradoksi)  kunnes tulee ihminen ja näyttää mulle, että on olemassa muunlaistakin. Mulla ei ole ollut ikinä rinnallani rinnalla kulkijaa, toista kehen nojata ja luottaa elämänsä sen käsiin. Uskon, että sellaisiakin on sitten kun itse siihen olen valmis, sillä uskon, että tietty energia vetää puoleensa toista samanlaista. Ihan niinkuin tähänkin saakka, olen vetänyt puoleeni juuri sitä,mitä olen vetänyt. Olen saanut juuri sitä mitä olen tilannut, kaikki on tapahtunut tarkoituksesta ja olen oppinut valtavasti itsestäni. Olen aikaisemmin aivan kuin nähnyt ja tunnistanut jo hasardit edessäni ja silti olen niihin syöksynyt, vahvistaen täten vain tuota hylätyksitulemisen tunnelukkoa. Olen kuitenkin osannut  jo aikuisuudessa suojata itseni jo etukäteen, toisinkuin nuorempana. Se on ollut aina se sisäinen ääni joka sanoo, että et voi luottaa toiseen, pidä varasi ja turvaa selustasi. Vaikka minä annankin itsestäni kaiken ja olen häpeilemättä avoin, en siltikkään anna itsestäni mitään. En vaan ole lyönyt vielä koko sydäntäni tiskiin ehkä kenellekkään. Koska en uskalla. Ehkä vielä kuitenkin joku päivä uskallankin, kun tässä tarpeeksi eheydyn ja löytyy ihminen joka ei vaadi mitään ja on vahva oma itsensä, tuntee itsensä ja lähtee rinnallakasvamaan.  Se on varmasti aika mahtavaa se!

Se miten minä tätä prosessia nyt edistän on tämä luovuus ja rehellisyys itselle. Tekin saatte tästä terapiasta osani kun kirjoittelen näitä oivalluksiani tänne. Pyydän jo valmiiksi anteeksi, jos jollekkin tekstini ovat liikaa. Toisaalta taas, en pyydä anteeksi. Jos sinua ahdistaa, älä lue. Hyvin yksinkertaista. Sekin on mulle terapeuttista. Voin sanoa, että en ole täällä sinua miellyttääkseni vaan teen niinkuin minua huvittaa ja tunnen tarvetta. Ei tarvi kysellä lupia. Toinen mitä olen kokenut eheyttäväksi prosessissani on turvalliset ystävyyssuhteet. Mulla on niitä tosi paljon ja on useita kelle voisin soittaa kun hätä tulisi. Näin ystävänpäivän aattona voin todeta olevani tosi onnekas mielestäni tässä suhteessa. Maailmassani on muitakin, kuin niitä jotka hädän tullen katoavat ja jättävät yksin ja tärkeä sekin että he iloitsevat kanssani, nostamme toisiamme ylös auttaen toista loistamaan entistä kirkkaammin omana itsenään. Tämä on ollut tosi tärkeä havainto. On olemassa vakaita ihmissuhteita siis, turvallisia. Semmoisia, mitkä perustuu keskinäiseen kunnioitukseen sekä tasavertaisuuteen. Ketään ei käytetä hyväksi, kukaan ei vaadi sulta mitään eikä ketään koiteta muuksi muuttaa. Miten tervettä! Kaiken lisäksi olen rakastunut itsestäni välittämiseen, hoivaamiseen. Rakastan fiilistäni, henkisesti ja fyysisesti kevyttä oloa, jopa sitä mikä peilistä katsoo- olen sinut sen kanssa ja tuntuu kuin olen ulospäinkin sitä mitä sisällä tuntuu. Tuntuu välillä kuin deittailisin itseäni, hemmottelen ja osoitan itselleni rakkautta. Minua ei ole koskaan hemmoteltu niin kuin olisin toivonut hemmoteltavan, joten opettelen sitä nyt itse. Vielä en ole ostanut niitä kukkia itselle mutta kohta senkin teen. Oon ihan hyvä tyyppi joten ansaitsen kyllä kaiken hyvän mielestäni. 


Se mitä olen oppinut tässä löylyssä on se, että asioille pitää antaa aikaa. Ihan kaikille asioille. Mie olin ennen ihminen joka osti talon yhden yön yksinpohdinnan jälkeen, perustin baarin yhdessä yössä ja suljin sen toisessa. Ostan äkkilähtöjä maihin, mistä en tiedä mitään ja ahdistun kun pitää liikaa suunnitella ja ottaa selvää. Tykkään kovasti elää hetkessä ja rakastan improvisointia. Ahdistun jos joku täyttää kalenteriani puolestani. Jos päätän tänään, että teen sushipäivän Somassa, se saattaa olla jo huomenna. Elän hyvin hektisesti ja se sopii mulle. Olen spontaani huuhendaali, joka aamuisin keittelee sitruunaliemiä kotonaan ja nostelee keijukortteja. Rakastan just sitä hulluutta ja kepeyttä minkä saan aikaan hörhöilyilläni. Se on Heli se.

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta ihan itsellenikin muistutukseksi, etten ikinä unohtaisi sitä ydintä. Sitä kuka on sisimmässään. Se, että on boheemi taiteilijasielu sopeutujan siivellä, voi olla välillä mulle turmioksi, mutta niin meillä kaikilla on omat haasteemme ja kipupisteemme. Ihan jokaisella. En minä yksin ole ajatuksineni, enkä edes yksinäinenkään. On vain löydettävä oma tapa elää niin, että se tyydyttää ja tuntuu mukavalta. Pitää opetella tulla toimeen ittensä kanssa. Se miltä se ulospäin näyttää, sille on ihan sama. Se näyttää just sinulta ja vain sinä tiedät minkä työn se on vaatinut tapahtuakseen. Muiden mielipiteillä ei ole väliä ja ne usein kertovatkin enemmän heistä kuin sinusta. Kunhan sinä olet itse tyytyväinen. Älä unohda sisäistä lastasi, anna sillekkin tilaa toisinaan. Se voi opettaa sulle niin paljon itsestäsi.

Halusin liittää tähän postaukseen kuvia kahdeksan vuoden takaa hiljaisuuden retriitiltä Pyhältä, jossa kävimme pienellä porukalla. Nämä kuvat jotenkin resonoi minussa nyt ja kuvaa täydellisesti tätä nykyistäkin hetkeä ja fiilistä. On kuin palaisin nyt tuonne, noihin hetkiin, pitkän matkan ja monen mutkan jälkeen. Kuvat on ottanut ystäväni Minna Sirviö, joka opiskeli tuolloin voimauttavan valokuvan menetelmää, jossa olin mukana. Rakastan yhä näitä kuvia ja vuodenaikakin täsmää tähän hetkeen. Noihin aikoihin heräsin jostain ikiunesta- nollatason elämästä jossa mennään putkinäöllä -  ja aloin miettiä mitä elämälläni tekisin. Sen myötä syntyi Soma, minun asenne- ja energiakahvilani. En ole ikinä ollut kahvilaihminen, mutta sellaisen kuitenkin tein ja siksi se onkin niin omanlaisensa. Ei mulle ole siihen ollut malliesikuvia ikinä. Niinkuin ei elämässä yleensäkään. Mulla ei ikinä ole ollut lapsuudensankaria tai idoleita muutenkaan, en seuraa ketään. Siispä aloin itse itselleni sellaiseksi. Ei se ole huono sekään. Nykyään yritän päästä kuitenkin siihen ymmärrykseen, että on ihan ok laskea suojavarustusta ja antaa elämälle mahdollisuus yllättää ihanasti. Minä uskon että se vielä heittää mulle kunnon jokerin kehiin tässä. Annetaan kuulkaa valon tulla sisään! 






Kommentit