Yhdeksän syytä miksi ihminen uupuu ja masentuu

Tulin juuri pieneltä hiihtolenkiltä työpäivän päätteeksi, jossa kuuntelin Jari Sarasvuon podcastia. Sarasvuo on tuttu lenkkikaveri mulle jo vuoden takaa, kun hän piti "aamukävelyllä" podcastiaan. Jäänyt vaan unholaan kunnes nyt Tomi Kokko linkkasi Lean In Five Weeks valmennuksessamme taas tästä. Podcastinsä varjojen tietoiseksi tekemisestä valoa varten kosketti, kuten myös tämä mistä nyt kirjoitan. Minun piti kuunnella juttu uudelleen kun tulin kotiin kynän kanssa ja mulle heräsi fiilis, että tästä mie haluan kirjoittaa myös omat kokemukseni. Peilata itseeni, sillä mulle omasta kasvusta ja hyvinvoinnista on tullut viimeaikoina iso juttu elämässä. Koska tämä juttu ja moni muukin juttu itseasiassa liittyy niin vahvasti omaan työuupumisen toipumisprosessiini, mihin puolestaan linkittyy samalla myös lähes aina automaattisesti keskivaikea masennus. Haluan jollain tavalla ymmärtää itteeni ihmisenä ja sitä mikä ja kuka olen, jotta tämä ja huominen olisi mahdollisimman tietoista ja hyvinvoivaa elämää. Mulle minun parasta elämääni, oman mittapuuni mukaan mitattuna vertaamatta muihin.

Moni blogiani lukenut ja minua etenkin instagrammissa ja sen stooreissa seuraava tietää paljonkin jo elämästäni ja arjestani ystävieni ja tuttujeni lisäksi. Jaan sitä omalla tavallani siellä hyvinkin aktiivisesti, koska koen sen merkityksellisenä itselleni rutiinien luomisprosessissa, niiden ylläpidossa, sekä sen huikean vuorovaikutuksellisuuden puolesta. On tosi mieletöntäkin kuulla päivittäin olevansa inspiraation lähde jollekkin. Se tuo merkitystä mulle ja resonoi minussa kivasti.  En todellakaan ole valmentaja, puhuja, enkä minkään muun alan kuin ravintola-alan ammattilainen tällä hetkellä. Silti mulla on tähän 39,5 vuoteen mennessä kertynyt jo kokemusta vähä vaikka mistä ja koen olevani oikeuteutettu oman kantani kirjoittamaan. Somen ja sen myötä saamieni palautteiden lukumäärästä johtuen koen, että on hyväkin tuoda esille ihan tämmöisen tavallisen naisen tarina miten elämän saa kasaan ja pidettyä se kasassa. Uskon, että voisin siinä olla ihan hyväkin esimerkki samojen ongelmien kanssa painiskeleville.

Tämä yksittäinen bloggaus perustuu siis tutkimuksiin ja kirjoihin, joita Sarasvuo podcastissaan referoi ja sivuaa, ja joita joita peilaan nyt itseeni. Hän puhuu niinkin nyt masennuksesta, omani oli enemmänkin uupumus kera masennuksen. Ei siis täysin verrannollinen. Kerron miten minä asiat koen ja mitä niille olen tehnyt. Mikäli haluat siitä kuunnella enemmän faktoja ja tarkempia lähteitä, niin laitan linkin kirjoitukseni loppuun. Tämä olkoon minun näkemykseni miksi ajauduin vakavaan työuupumiseen ja miten sieltä on selvitty vs. tutkimukset. Mulle uupumus oli lääkärin diagnoosi, jota sitten pureskelin ja palastelin terapiassa. Se ei ollut yksittäinen paska ja raskas duuni sopimattomalla alalla, laiska perusluonne tai huono parisuhde, joihin sanan kuulee valitettavan usein yhdistettävän. Toki tässäkin pitää ymmärtää huomata uupumuuksen ja päänasiallisen masennuksen hienoinen ero. Mulle vakava työuupumus oli seurausta omien terveiden toimintamallien puuttusesta, joista johtuen elin rajotinta vastaan liian monta vuotta, vuosikymmeniä, ja joka oli seuraus omista asenteista, uskomuksista ja huonoista tavoista, vääristä toimintamalleista joiden pohjalle olin elämäni rakentanut. Minun elämä, minun moka. Minun vastuulla korjattava siis.

Ihan ensinnäkin on sanottu, että vakava masennus iskee aina viiveellä. On saattanut kulua vuosi siitä kun joku katastrofi on tapahtunut ja se on jäänyt pinnan alle itämään. Tuskaa ei ole hoidettu ja se on kroonistunut. Lapsuudesta siis vuoden takaiseen on  tapahtunut jotain, mikä johtaa tilaan jossa yhteys oman elämäänsä on kadonnut ja sen mielekkyys on poissa. Elämästä on tullut melkeimpä pelkkä sarja pakkoliikkeitä.  Sarasvuo kertoo yhdeksästä syystä, jotka johtavat tähän, ja joihin voin yhtyä täysin.



1. Työn mielekkyys katoaa

Et saa tai kykene nähdä oman työsi tulosta. Ihmisellä on tarve saada aikaiseksi ja tulla nähdyksi työssään ja jos se viedään sulta, katoaa mielekkyys.

Mulla työtä tuli itseasiassa aivan liikaa. Olen omimmillani kun saa tehdä kahvilahommia pienimuotoisesti ja ilahduttaa asiakkaita henkilökohtaisella kivalla palvelulla. Saan välillä maalailla niin kakkujen pintoja kuin tauluja. Saan olla iltaisin ja viikonloppuisin vapaalla ladaten akkujani kotonani, jotta mulla on luovassa työssäni mistä ammentaa. Mulla on paljon muitakin intohimoja kuin siis yksi niistä oleva työni jota rakastan, joten aikaa niillekkin pitää jäädä. Kun Soma laajentui ja minun työnkuva muuttui johtajaksi, mihin en ollut silloin valmis ja johon yhä kasvan, olin täysin heikoilla jäillä. Kuin bambi ajovaloissa. En ollutkaan enää osa tiimiä, olin erillinen pomo ja pahis, koska en osannut työtäni sen vaatimalla tasolla ja alitin odotukset. Etenkin myös omani. Työstäni katosi mielekkyys silloin, koska yksinkertaisesti se oli siihen hetkeen liikaa sillä tietotaidolla. Vihasin suurentuineita ja laajentuineita toimistohommia.

Jälkeen olen oppinut oman johtamiseni myötä asettamaan toimistopäivät kalenteriin kellonlyömille kohdilleen, jotta saan tarkat deadlineja vaativat hommat tehtyä - vaikka pieninä palasina. Olen delegoinut kaiken minkä voin kirjanpitäjälle tai vuorovastaavilleni. Teen vain pakollisen. Kunnes toivottavasti joku päivä olen toimistohommissani tarpeeton ja voin jättää ne täysin tekemättä. Niitä minulla ei tule ikävä, mutta toisaalta ikävät asiat kuuluu joka työhön niin kestän ne ja hoidan ne. Hyväksyn myös velvotteeni, koska niin vain kuuluu tehdä elämässä.

Ollakko tänään kahvilatyöntekijä, esimies vai yrittäjä? Vai ne kaikki yhtäaikaa?

2. Kanssakäyminen

Yhteys toisiin ihmisiin katoaa. Tilalle tulee yksinäisyys, vieraantuneisuus ja järkevät rehelliset ystävyyssuhteet liukuu pois. Some maailma voi luoda valheellisen kuvan tilasta, mutta ihminen kaipaa aitoa yhteyttä.

Mulle tämäkin oli totta. Mulle oli vain työ ja koti. Kotonakaan en ollut kovinkaan läsnä, sillä olin niin stressissä työnmäärästä ja laajennuksen jälkeisen alun katastrofista (liikaa hlökuntaa/liian pitkät aukiolot/taloudellinen paine/eka kevät sesongissa jne jne) En todellakaan ole muutoinkaan kylästelevää tyyppiä niin tuolloin en ollut sitä senkään vertaa. Kylästelevät tyyppini eivät hekään enää kylästelleet meilläkään. Nykyääkään ei ole niin kova kaverityyppi, koska se en vain ole minä. Tykkään olla kotonani poikani ja eläimieni kanssa ja panostan ystävyyssuhteissa niihin keitä minulla nyt on. Ei minulla olisikaan aikaa vetää perässäni kymmenittäin ystäviä sillä en vain ehdi sellaiseen. Paljon minulla on kuitenkin aitoja lämpimiä Ystävyyssuhteita joita ylläpidän sitten somen myötä. Seuraan heitä, kommentoidaan puolin ja toisin ja he seuraa minua. Se olkoon nykypäivää kun osan kanssa tavataan livenäkin ja soitellaan. Olen oikein tyytyväinen tänä päivänä tilanteeseeni.

Olen opetellut tekemään must have done-jutut tehokkaasti, jotta mulle on jäänyt aikaa rakastamilleni jutuille kuten maalaamiselle.

3. Yhteys mielekkäisiin arvoihin katoaa

Muistan kun istuin psykolologilla oisko ollu 4-5 kerta kun oli sessiomme ja puhuttiin arvoista. Tiesin jo heti, että ne oli päin metsää minulla tuolloin syksyllä 2017. Hienosti luettelin sinne perhe/terveys/ystävät - niinku jokainen tekee. Tiedätte tämän. Se mihin käytin kuitenkin aikani eli mitkä olivatkaan käytännössä ne arvot olivatkin työ/työ/työ. Tästä seurasi valtava arvoristiriita ja siitä sitten vielä suurempi itseinho, joka puolestaan on omiaan ruokkimaan masennusta. Sitä tietää miten pitäs nukkua hyvin, jotta jaksaisi ravita itseä, jotta jatkaisi liikuttaa itseä, jotta voisi voida hyvin. Kuitenkaan en tehnyt noista mitään.Tiesin, että vettä pitäisi juoda mutta en juonut. Aamulla heräsin tukka solmussa liian lyhyiden yöunien zombielta näyttäen kuuden torkun jälkeen huudatettuani ensin puhelimeni punaiseksi. Kiskoin lapsen sängystä ja vein sen kouluun ja itse tulipaloja sammuttelemaan töihin. Kun on yli 10 työntekijää, on niistä aina joku sairauslomalla ja paikattavaa ja selvittävää riitti 24/7. Illalla kotiin toimistohommia sitten tekemään. Muuhun sitä aikaa ei sitten jäänytkään. Missä oli ne arvokartan perhe, ystävät ja terveys? Sanoppa se. Check siis tähänkin kohtaan kohti totaali rysähdystä. Olin ihmisraato, vihasin peilikuvaanikin. En tuntenut itseäni tai sitä miksi olin tullut.

Tänä päivänä koen että arvoissani on tapahtunut muutosta. Käytän aikaani huomattavasti paljon vähemmän töihin kuin ennen ja koitan sitä vähentää kokoajan. Myös toimistopäivä on työpäivä ja on erikseen vapaapäivätkin. Vain näin mulle jää aikaa muihinkin asioihin kuten maailman tärkeimmälle ihmiselle elämässäni eli pojallenikin. Uskon, että toipumisprosessin myötä olen äitinä ja ystävänäkin parempi kuin ennen. Olen läsnäolevampi ja koska jatkuva stressi on poissa, olen hyväntuulinen ja oma itseni. Myös terveys on osa-alue, johon olen lähestulkoon hurahtanut täysillä. Tein kunnon elämäntaparemontin ja opetellut monia asioita alusta saakka. Nautin elämästä kun siinä vihdoin alkaa olla tasapaino. 

Muutosmatkani ulkoisesti elokuusta tähän hetkeen.Pienet muutokset saa paljon aikaan.

4. Yhteys lapsuudenajan tapahtumiin ja traumoihin jää tunnistamatta ja käsittelemättä

Se mitä ihminen ei käsittele, hallitsee ihmistä. Mitä se ei tunnista tai tiedosta, käyttää tätä ihmistä. Jos et esim tunnista sinun rajoja, sinua käytetään hyväksi. Hyvä aforismi tuli taannoin vastaan ja se kuvastaa tätä täysin. Ihmiset, jotka suuttuvat sinulle kun vedät rajasi, ovat niitä, jotka hyötyivät kun sinulla ei ollut niitä. Näin se menee. Piirrä siis rajasi, niin minäkin olen tehnyt. Aloitin itse ihan itsestäni, asettaen rajoja itselleni. Sillä jos minä en sitä tee niin kuka? Ei kukaan. Mulla oli pitkään syksyllä nukkumaanmenoajat, ruutuaika, ruokarutiinit, treenit. Opettelin lapsen tavoin rakastamaan itseäni rakentamalla rajoja ja rutiineja itselleni. Tarvii helkkerin monta toistoa jotta tavasta tulee rutiini ja rutiinista elämäntapa. Toistoja toistoja siis.

Sarasvuon mukaan sellainen ihminen, joka ei hyväksy traumaansa tapahtuneeksi, antaa trauman tiedostamattaan kontrolloida itseään ja koko elämäänsä. Sekin totta. Parasta mitä opin terapiassa ja sen myötä oli, että minun tulee aidosti kohdata tielleni osuneet traumat (niitä on meillä kaikilla, ei siis ainoastaan mulla :D ) , käsitellä, paketoida ne, tuntea tunteet mitkä liittyy niihin ja hyväksyä ne. Sitten ne jätetään taakse. Ne on osa sinua, mutta ne ei saa hallita sinua. Ne eivät saa määritellä sitä, mitä sinä valitset olla tänään. Jätä ne siis taaksesi ja jatka matkaa. Muuten sulle kehittyy jo neuroosi ja kriisi on jatkuvasti päällä haitaten arkeasi. Hoida siis menneisyytesi kanssa puntit tasalle niin elämä on helpompaa. Helppoa se ei ole, eikä hetkessä ohi mutta tärkeintä kai on että tiedostaa asioita ja jos jokin painaa niin käsittelee ne. Kasvamista tämä elämä minun mielestä kuitenkin on ja tietyllä tapaa asioiden hyväksymistä.



5. Status, kunnioitus, arvo ja asema

Ihminen tarvii tietynlaista kunnioitusta ja tiedon siitä, että hälle on paikkansa maailmassa. Tulla näkyväksi omalla osaamisellaan ja olemuksellaan. Tulla nähdyksi oli se sitten mikä ikinä se oma juttunsa. Jos olet kovinkin heikossa elämäntilanteessa, pitkään stressissä ja tuntuu, että sulta uupuu nuo edellämainitut, niin ottaahan se luonnon päälle. Otti mullakin. Olin tehnyt hyvää työtä Kittillän Soman kanssa ja lähdin soitellen sotaan laajentumaan osaamatta tarvittavia asioita. Tuntui, että menot olivat liian pitkään liian suuret vs. tulot ja talous rapistui silmissä, tuli stressi jota koitin paikata tosi paljon itse tekemällä - joka taas vei lisää stressiin koska ei mulla ollut yksinkertaisesti mistä ammentaa enää mitään voimia tähän. Ne ihmiset ketä tuolloin ihmeellisesti halusin kunnioittavan minua, eivät kunnioittaneetkaan. Ehkä halveksivatkin jopa. Kaikki, oikeastaan kukaan ei ymmärtänyt minua ja tekemisiäni ja osa kyseenalaistikin aivan oikeutetusti osaamiseni, mikä nakersi tottakai itsetuntoani. Olinkin taas heikko ja epävarma ja työssäni en ole tottunut sellainen olemaan sillä jos jossain, niin työssäni olen aina ollut hyvä.Oli se sitten ollut mikä tahansa työ, vaikka taksikuskina kun olin niin olin siinä hyvä.  Nyt en kuitenkaan enää tiennyt milloin olen kahvilatyöntekijä, vuoroesimies, yrittäjä vai omistaja. Olin rooleissani ja päänsisällä sekaisin kuin seinäkello. Kun olen paljon töissä nakertuu myös  kotona lähivanhemman roolini äitinä/ tuolloin puolisona ja koin näissäkin että menetän otteeni ja olen huono. Olin mielestäni todella yksin, yksinäinen ja todella huono. Kaikessa.

Tätä olen lähtenyt työstämään ihan palaten perusjuttuun. Miettien kuka Heli on, mistä se tykkää ja kenestä se tykkää. Opetellu itseasiassa tykkäämään ihan itse itsestäni ja olemaan armollinen itselleni. Olen opetellut antamaan anteeksi itselleni ja tehdyille virheilleni. Olen oppinut ymmärtämään, että tarvin olla sinut vain itseni kanssa. Mulle on tärkeää, että nukun yöni hyvin, olen tehnyt parhaani sillä tietotaidolla mitä mulla on ja se riittää. Olen asettanut rajani ja pitänyt niistä kiinni. Ollut lujasti lempeä ihmisille, jotka niitä ovat koetelleet. Olen päättänyt että muiden kuin itseni kunnioitusta en tarvi tai halaja ja jos joku haluaa minua kritisoida niin saa sen tehdä kyllä. Ei se ole minulta pois tai minua muuksi muuta. Ehkä sellainen ihminen on sitten tosi hyvä ja viisas, hän on onnekas. Jotta minua joku voi tänä päivänä aidosti loukata tai satuttaa, täytyy minun ensin kunnioittaa tätä henkilöä ihmisenä ja sen kunnioituksen saa puolestaan olemalla hyvä tyyppi. Ei virheetön, koska sellaisia ei ole vaan aidosti lempeä ja ymmärtäväinen ihminen joka ei nosta alenna muita ylentääkseen itseään. Ympärilläni ei kuitenkaan ole sellaisia ikäviä ihmisiä enää, jotka niin tekisivät, joten mattoa multa on enää hyvin vaikea kenenkään jalkojeni alta viedäkkään. Muille mulla ei ole niin väliä. Siinäkin on hommansa, että itse tietää missä menee.



6. Yhteys luonnolliseen ympäristöön katoaa

Minä joka koen todellakin olleeni aina luonnonlapsi sanan jokaisessa merkityksessä kadotin koko luonnon ja sen merkityksellisyyden. En nähnyt aikanaan metsää puilta. Elin vaan siinä stressipallossa, jossa ei paljon muuta ollut oleellista kuin selviytyä seuraavaan päivään. En todellakaan pysähtynyt miettimään missä mennään ja mitä tälle pitäs tehdä ennenkuin minut pysäytettiin ja ennenkuin terapiassa aloin löytää yhteyden itseeni takaisin. Ja niin jännää kuin se onkin, on siinä isosti ollut osana luonto. Kuten Sarasvuokin podcastissaan toteaa, ei  tunne ketään joka tulisi luonnosta vietetyn ajan jälkeen takaisin entistäkin stressaantuneempana. En minäkään tunne. Liian vähän vietän siellä vieläkin aikaa, mutta mielestäni osaan kyllä arvottaa sen hyvin ja nautin laadusta tosi paljon. Olen jo onnellinen siitä, että asun mielestäni keskellä lappilaista taulua, jonne muut maailman ihmiset maksaa tuhansia päästääkseen. Minä olen täällä syntynyt, elänyt ja todennäköisesti tänne kuolenkin. Tuonne Pekkalan aidan taakse minut varmaan kiikutetaan. Ja oikein hyvä niin. Muuta en toivokkaan. Ja siitäkin olen niin iloinen, että rakentamani Keijupolku Lompolon talomme takametsiin on ihastuttanut matkailijoita, jotka talossamme aikaansa viettävät. Siellä jos missä kokee luonnon voimaannuttavan fiiliksen.

Ystävän kanssa Lompolon Keijupolulla

7. Yhteys toivoon ja tulevaisuuden turvallisuuteen heikkenee

Tämä tarkoittaa stressiä toimeentulon turvasta, toimeentulostressiä. Mulla tämä kulminoitu siihen kun olin, että ostakaa tämä Soma multa eurolla pois. Koin, että se oli minun ongelma kunnes terapiassa tajusin, että minä itse olinkin se minun ongelma. Ei Soma vaan minä. Minun piti vaan opetella oikein työkaluin johtamaan itseäni ja ympärilläni olevaa organisaatiota. Luojalle kiitos viisas terapeuttini sanoi mulle, että kun ollaan väsyneitä ja uupuneita niin silloin ei tehdä isoja päätöksiä. Silloin lähtetään kasvamaan, kehittymään ja oppimaan, toipumaan. Jotta jos joskus onkin isojen päätösten aika, niin ne tehdään täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ei hätiköiden tai pakoon juosten. Päätöksiä kun tehdään, juostaan jotain kohti. Ei jostain pois. Näin mie lähin rakentamaan pala palalta itteäni. Yrittäjänä kun on kyse sinun omasta kivijalasta ja savupiipusta ja niiden olemassaolosta, arvotan talouden sujumisen lähes samalle viivalle kuin  missä on henkinen ja fyysinen hyvinvointi sekä ihmissuhteet. Ne on kaikki tärkeitä ja oikeasti sekä rehellisesti, jos tuo talous lähtee kuralle, niin kyllä se altistaa stressille. Mulla se altisti enempi stressille kuin fyysisen kunnon rapistumien. Siitä vaan ei ehkä niin puhuta. Onneksi nyt on asiat pois tuosta kaaoksesta ja hommat hallitumpia sekä suunnitelmallisempia. Olen päässyt kasvuyritysten kuolemanlaakson ohi ja näen jo tulevaisuutta ja toivoa hyvinkin paljon ja hyvinkin kirkkaana. Olen tehnyt paljon, sarjoittain, järkeviä liikkuja ja toimintoja elämässäni jotka kasvattavat hyvinvointiani niin ihmisenä, äitinä, ystävänä, esimiehenä kuin yrittäjänä ja olen niistä enemmän kuin onnellinen. Juuri nyt on kaikki hyvin jotenkin ihan koko elämässäni. Ainakin niin paljon paremmin kuin vuosiin.

8.- 9 Geenien ja aivojen kiistaton merkitys

Onko olemassa suorittaja-yrittäjän geeni? No jos on niin mulla se ainaki on. Ne jotka tuntee minun perhetaustan niin uskon että allekirjoittaa. Tietynlainen tausta takaa sen, että olet kunnon suorittajalapsi, joka jaksaa ihan kaiken ja kantaa kaiken vastuun, koska niin se on aina tehny. Lopulta aina ei sitten jaksakkaan. Altistuminen ja uupumiseen edellyttävät häyttäytymismallit lujassa sisällä siis check myös :D .Muita mitä itellä nyt tulee mieleen on ihan varmasti liian suuret odotukset sekä arjesta että itsestä. Pitäs olla mulle kaikki heti nyt. Somesta saa kuvan että kaikilla on niin paljon kaikkea eikä kukaan tekisi enää perustöitä tai eläisi perusarkea kurjine asioineen. Vaikka sitä tämä elämä kuitenkin on, arkea. Ja arjesta iloitsemista. Ihan niistä pienimmistäkin asioita sillä niitähän sitä ikävä tulee jos elämä heittää kuperkeikkaa. Niitä arjen pieniä juttuja joissa se onni on. Jos niitäkään ei muuten näe niin suosittelen lämpimästi kiitollisuuspäiväkirjan pitoa, johon terapeuttini minut tutustuttu jo viime vuonna tähän aikaan, mutta jota aloin pitää vasta heinäkuusta alkaen. Ihan vaan joka aamu tai ilta kalenterin kulmaan ylös, mikä nyt sulle sopii parhaiten. Miettiä kolme kivaa asiaa mistä just siinä herkessä on kiitollinen. Pian huomaakin viikkojen päästä, että niitä on jo viisi, tai kymmenenkin, sillä se kasvaa mihin keskittyy. Ei ehkä muuta geeniperimää, mutta asennetta ja mulla ainakin aamut saa kivat lähdöt kuin noin aloittaa.  

Mitä tärppejä arkeen?

Mietin, että haluaisin kirjoittaatähän minun vinkit arjen hallintaan ja pään kasassa pitämiseen, mutta päätinkin nyt että teen siitä oman postauksen. Menee niin pitkäksi taas muuten. Stay tuned siihen saakka siis. Sen sanottakoon ihan kuitenkin, että kovin perusteista olen lähtenyt ja toistan niitä joka päivä oikeastaan. En havittele kuuta taivaalta tai muutakaan överiä, olen aika realisti kuitenkin ehkä kun elämäni olen kuitenkin realistisesti töitä tehnyt ja hommani hoitanut. Olen tosi kiitollinen jo nykyään paljon helpommasta arjestani (joka ei suinkaan vieläkään mikään kevyt ole, mutta helpompi) kuin mitä se olikaan ennen. En oikeastaan tee isoja konkreettisia päätöksiä tai tavotteita enää mihinkään asiaan, vaan rakennan elämääni rituaaleja ja rutiineja, jotka toivon mukaan minut vievät oikeisiin paikkoihin kun kuitenkin suunnan olen itse määrännyt. Olen näillä rituaaleilla ja rutiineilla saanut jo kroppani vastaamaan tervehtynyttä mieltäni ja olen siitäkin tosi onnellinen. Hoidin uupumuksen syitä yksitellen pois ja panostin asioihin, jotka vei minua eteenpäin. Aika pian bonuksena myös peilistä katsoi nainen josta pidin. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen.

Aamun koulukyyditystä

Luotan elämässä siihen, että kun ei väkisin väännä asioita ja kylvä negatiivista eripuraa ympärilleen, vaan keskittyy positiivuuteen, niin elämä kyllä vie sinut sitä kohti mitä pitääkin. Pitää antautua elämän virran mukaan suunnan vaan tunnistaen ja siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksesta, kuten tämä minunkin työuupuminen. Se sai minut pysähtymään ja miettimään sitä suuntaa mihin tahdon elämäni viedä. Olen siitä aidosti niin älyttömän kiitollinen, se muutti minun elämän oikeastaan paljon paremmaksi vaan. Kaikesta oppii ja kokemus karttuu ja nythän jo tiedän, että kokemuksella saa sitten hyviä juttuja saatettua maaleihin, kun olen niihin pitkäjänteisesti sitoutunut. Nyt on ollut jotenkin niin miellyttävää ja mukavaa pysähtyä ja katsoa taaksepäin mistä on tullu. Enemmän kuin mennä eteenpäin kauhealla draivilla, katsella vaan hetki mistä on tullut ja miten on matkaa tehty. Nauttia maisemista rakastuen tähän keskeneräiseen prosessiin. Heittää itelle yläfemmat ja sanoa että hyvä minä!  Ja jatkaa taas matkaa. Sillä mikäänhän täällä ei pysähdy kuitenkaan.


Sarasvuon podcast  ->

https://areena.yle.fi/1-50076569 

Arkeni luksus, entinen pyykkikori, nykyinen poreamme.