Liikunnasta

Halusin kirjoittaa minun ajatuksia liikunnasta. Itse olen löytänyt liikunnan ilon vasta nyt vanhempana, eikä se sana ole ikinä kuulunut minun sanavarastoon oikein mitenkään. Liikunnallisuus ei tule mulle verenperimänä, eikä harrastukseni ole ikinä olleet liikunnallisia. Ala-asteella jo muistan ne kammottavat liikuntatunnit, jolloin huutoäänestyksellä jäin aina viimeiseksi joka valittiin joukkueeseen. Ei yhtään helpottanut se, että esimerkiksi pelkään palloa. Pelkään sitä vieläkin. Kiva olla kopparina pesäpallossa kun ainut mitä on mielessä on se että kohta sattuu ja lujaa. Hirveä tsemppaaminen aina kun tiesi että oli liikuntaa. Veti mielen matalaksi jo päiviä ennen tunteja kun tiesi että se ei itsetuntoa paljon nosta.

Tykkäsin silti kuitenkin jo pienenä yksilölajeista. Tykkäsin retkeillä luonnossa, tehdä majoja metsiin, leikkiä lipun ryöstöä. Tykkäsin meloa järvellä kesäisin ja hiihtää talvisin. Omaan tahtiini. Silti pidin itseäni ihan paskana liikunnassa, sillä koulussa lähes kaikki liikunta oli ryhmäliikkumista jota vihasin. Miten typerää! Sillä olinhan mie liikunnallinen, mutta en ryhmäliikkuja! Ois voitu puhua ihmisten erilaisuudesta tuolloin, ettei ajatella kaikkien pitävän mahtua samaan muottiin. Kaikki tuntui peilautuvan siihen kuka on kovin luistelija, paras joukkuepelaaja, rämäpäisin rynnijä, maalintekijä. Ja se on sitten se kovin tyyppi, tervehenkisin nyt ainakin. Auta armias jos ootkin hiljanen introvertti, ei sovi yhtään nuihin kuvioihin missä joukkueet rulettaa. Vaikka oisit miten taitava missä muussa lajissa hyvänsä niin oot vaan nörtti, joka edesauttaa sen että koko joukkue hävis todennäköisesti just sinun syystä. Tai niin sulle sanotaan.

Minullakin on jälkikasvua ja hän on taitaa perinyt minun liikunnanlahjani. Tein sen virheen hänen ollessa pienempi, että vein puoliväkisin kiekkoa pelaamaan ja sählyyn. Luulin, että niin kuuluu tehdä kun ne on niin hyviä harrastuksia ja terveitä harrastuksia. Kunnes ymmärsin ettei hän pitänyt niistä. Yhtään.Turha piinata toista kun toinen haluaa taiteilla omia juttujaan. Viime vuodet olenkin kannustanut häntä hänen selkeästi omissa lajeissaan. Hän tykkää mm hiihtää ja lasketella, videoi siellä hienoja videoita joita taitaen sitten editoi. Tykkää tuottaa sisältöä ja rakentaa palasista tietokoneen ystävilleen. Ei se ole huono sekään jos se intohimo on siihen ja nälkä oppia lisää kokoajan. Hän on ajatteleva ja taitava käsistään. Saan olla ylpeä äiti.

Kovasti kannustetaan nykyisin liikkumaan mikä on hieno juttu. Liike on lääkettä minunkin mielestäni. Jokaisen tulisi vaan rauhassa löytää se oma laji, oli se sitten mikä tahansa ja käyttää siihen oma aikansa. Oli sekin sitten mikä tahansa. Kultainen keskitie olisi tietysti parasta, vähän kaikkea päivässä siis sopivassa suhteessa. Jokaisen harrastuksen on saatava ollajokaisen omia ja on inhottavaa jos niitä lähdetään laittamaan paremmuusjärjestykseen. Jokaisella on ne omat vahvuudet, joissa tulisi saada tukea ja rohkeasti viedä itseään niissä eteenpäin. Oli se sitten ruutuajan käyttöä ja siinä oppimista ja sosialisoitumista sillä sekin on totta, että siellä luurien päässä on näillä nykyjunnuilla melkoinen kaveriverkosto mitä me emme edes välttämättä ymmärrä. Toki siellä saattaa tapahtua paljon muutakin mistä emme ymmärrä, mutta tämä voi olla lapselle myös mahdollisuus. Paikka, jossa toteuttaa itseään ja etsiä samanhenkisiä ystäviä yli kuntarajojen. Ei tyrmätä toisiamme ennakkoluuloin siis.

Palatakseni omaan liikkumiseen olen tosiaan aina tiedostanut, että olen yksilöliikkuja. Kerran eksyin amk-aikoina aerobic-tunnille ja sain siitä ikuiset traumat. Ei vaan ollut minun juttu. Spinningiä rakastin ja sitä kaipaan monesti. Se oli ihanaa! Pimeässä salissa soi musiikki täysiä ja jokainen sai tehä omaa suoritustaan rauhassa. Nyt kun olen ollut tässä Lean in Five Weeks -projektissa mukana, olen löytänyt itselleni tavan joka toimii. Se on monipuolinen alta puolentunnin kehonpainolla tehty kotitreeni tai parinkymmenen minuutin sprintti/aamulenkki kaksi-kolme kertaa viikossa. Ja koska nälkä kasvaa syödessä niin olen käynyt myös kerta viikkoon salilla pt:n ohjauksessa. Ennen olin sitä mieltä ettei mulla oo siihen rahaa, tyhjää höpötystä ja rahantuhlausta. Nyt olen sitä mieltä, että mitä ikinä itseeni panostankaan niin se on vain ja ainoastaan kotiapäin. Mikään raha ei korvaa minun terveyttä. Mulla ei ole varaa olla panostamatta itteeni, sanotaanko näin päin. Koko firma kaatuu jos minä en jaksa ja minun pitää siis jaksaa. Ja voida hyvin. Olla tasapainossa ja ruokkia sitä kehon ja mielen tasapainoa. Siksi oon tehny päätöksen, että jatkoin syyskuussa Lean in Five Weeksissä haasteen jälkeen vuoden kestävään jatkoryhmään ja otin uuden setin myös pt-käyntejä. Koska oon tosissani ja aion olla voimissani lopun elämäni. Tästä tuli nyt elämäntapa ja tiedostan että jos nyt jättäydyin omilleni saatan hetkessä taantua. Tarvin vielä tietyn tuen jotta saan rutiinit aidosti selkänahkaani ja ymmärrän miksi mitäkin teen. Toki nousuineen ja laskuineen kaikki otetaan tässä elämässä vastaan, mutta kun raamit ja rutiinit on kunnossa ei minua hetkauta pienet jutut. Matto ei lähde alta noin vain vaan jaksan stressaavan yrittäjyyden ja sesonkityön paineetkin kaatumatta. Tämä on tärkeä juttu siis tämä liikunta. En väheksy yhtään. On ollu kiva haastaa ittensä ja löytää voimaa itsestä. Mutta sitä liikuntaa voi olla mikä vain. Tunti päivässä luonnossa on oma haasteeni nykyään. Siellä saa energiaa ja voimaa ja siihen voi yhdistää monenlaista. Joko pikku treenin, kävelyn ystävän kanssa tai innostavan podcastin/kirjan kuuntelun. Kunhan sopii sulle ja palvelee sinua! Hyväksytään kukin toistemme harrastukset ja kannustetaan lempeydellä kohti omia vahvuuksia. Liikunta on hyvästä ja sitäkin on niin monenlaista. Ei ole kyse kilpailusta tai paremmuudesta. Jokainen vastaa vain itselleen ja ruokkii omaa hyvinvointiaan. Kokeillen löytyy varmasti jokaiselle se oma laji. Innostavaa viikkoa kaikille!