Perkeleen positiivarit

 

Mulla on nyt ilmeisesti luova kausi meneillään. Toimivan ajankäytönsuunnitelmani, sen toteuttamisen sekä hyvän henkilökunnan myötä ilmeisesti myös ylimääräistä aikaa kirjoitella ajatuksiani koneelle. Sillä näitä ajatuksia mulla nykyisin nousee pintaan tosi paljon, semmosia pikku pohdintoja. Tykkään ylipäätään pohtia asioita, joskus vähän liikaakin.

Ystäväni eteläisemmästä Suomesta linkitti mulle tänään hyvän jutun ( voit lukea sen tästä), joka sai minut koneen äärelle. Tämä asia on tosi hassukin, jopa naurettava vääntääkseen kättä. Pohdittiin tätä aihetta tovi myös eilen kuukausittaisessa terapiassani , koska se on ollu mulle itselle kovin ajankohtainen nyt. Eli muutoksesta ja sen vaikuttamisesta ihmisiin ympärillä.

Kun lähdetään tekemään aidosti isoa elämäntapamuutosta, eikä vain hetken spurttia, menee aika monet jutut elämässä uusiksi. Muutoksia voi olla mikä vain. Voidaan laittaa uusiksi suhde ruokaan, liikuntaan, alkoholiin. Vaihdetaan vaikka maata. Ihminen koodaa tavallaan itse itsensä uusiksi. Terapeuttini kiteytti sen hienosti tanssiin. Ihminen tanssii kaikissa ihmissuhteissaan tietyin askelin. Sillä omalla tutulla kuviollaan ja rytmillään. Toinen osaa siihen vanhastaan jo reagoida ja se tanssi sujuu siis tottumuksen mukaan. Mutta sitten kun toinen lähteekin muuttumaan - oli se syy sitten mikä  tahansa- ja askeleet lähteekin toisella tavalla, tullaanki monesti pisteeseen, ettei se toinen tiedäkkään miten sinun kanssasi nyt pitäisi tanssia. Voi tulla kuittia ja sivaltelua, että heitäppä hulluttelemasta, ennenkään et ole jaksanut uutta kuviota opetella loppuun saakka. Et osaa kuitenkaan, epäonnistut. Se on väärä kuvio, mulla on parempi,  paska mentori ja metodi sinun uusilla askelilla. Lähdetään kritisoimaan sitä sinun uutta tapaa, kun ei oikein muutenkaan osata reagoida äkkiseltään. Tämä pätee kaikkeen muutokseen kun se on tarpeeksi iso. Se joka muuttuu, saa osakseen epäilyjä, vähättelyä ja kaikkea muutakin. Tässä kohtaa on tärkeää olla vahva ja ymmärtää hengittää ja hyväksyä.  Kaikkeen ei tarvi lähteä lähteä sivaltamaan takaisin vaan antaa sen olla mielipiteineen. Tärkeää on antaa sille toiselle aikaa sopeutua siihen muutokseen, ymmärtää sen kipuilut. Se pääsee kyllä niistä yli aikanaan, kasvaa ehkä mukana tai sitten ei. Se jää aina nähtäväksi. Mutta kun se itse muuttuja pääsee ikävistä kommenteista yli, ei ota niitä itseensä, niin se se vasta tekeekin siitä vahvemman. Se jatkaa omaa linjaansa epäilyksistä huolimatta, saavuttaen unelmoimiaan juttuja. Siinä tarvitaan jo itseluottamusta ja se kaikki taas lisää itseluottamusta.

Mietin pitkään ennenkuin aloitin blogini uudelleen, että onko mulla mitään järkevää sanottavaa. Mikä minä olen edes kirjoittamaan, tavallinen Heli Lompolosta. Semmonen ja tämmönen, kellä kiinnostaa. Ei saa näkyä, eikä kuulua, pitää olla hajuton ja mauton ettei kukaan ärsyynny. Ja että mietittekö te, että mikä se Heli oikein luulee olevansa kun tallaisia kirjoittaa? Se oli vielä silloin kun olin uupuksen jälkeen niin hajalla omassa itsessäni, että usko kaikkeen osaamiseeni ja omiin jo saavutettuihinkin juttuihin oli kadonnu. Enää en mieti moisia, vaan kirjoitan juuri siitä aiheesta kuin se minusta hyvältä tuntuu. Ylpeänä siitä että kyllä, tässä minä nyt teille kirjoitan ja ihan omasta kokemuksestani allekirjoituksellani ja nimelläni. En pelkää mitä minusta mietitään vaan kerron itse mitä mietin. Toki niin etten loukkaisi ketään. En tunne enää häpeää. Mikään ei ole ollut hävettävää vaan kaikki on osa minun tarinaa, josta tullaan siihen mitä tänään olen. Voin rehellisesti sanoa olevani perusonnellinen lukuisista surullisista ja raskaistakin stressavista päivistäni huolimatta, sillä mulla on niin vahva usko että elämä kantaa kyllä. Se on onnea se, vahva luotto prosessiin ja siihen että mulla on täällä olemisellani joku syvempikin tarkoitus elämälläni. Olen opetellut kääntämään tappiot ja heikot hetket vahvuudeksi ja se on mulle itselleni mieletön voimavara arjessa tänä päivänä.

Etenkin instagrammissa olen storyissa aktiivinen ja siellä saamani palaute mulle täysin ennestään tuntemattomilta henkilöiltä on antanut vahvistuksen, että minun pitää puhua kokemuksistani ja ajatuksistani. En tarvi olla hiljaa ja hukkua massaan, ettei joku vaan pitäisi pahana. Voin nousta ja kertoa omat oppini. Aika moni samaistuu kokemuksiini ja elämääni ja saa inspiraatiota minun tarinasta ja touhuista ja se tuntuu tosi kivalta! On huippujuttu jos voi ite antaa jollekkin jotain ihan vain omalla esimerkillään ja ääneen puhumalla. Tästä on tullutkin yksi uusi juttu mulle mikä tuo sitä arjen inspiraatiota lisää, olla jonkun inspiroija. Tee työtä jolla on tarkoitus. Tämä on mulle just sitä. Yksi osa siitä isosta kokonaisuudesta.

Palataan takaisin siihen itse aiheeseen eli muutokseen ja sen tuomaan vastarintaan. Sekä positiivisuuteen. Se tuntuu saavan ihmiset oikeasti hulluiksi! Tässä digimaailmassa tuntuu kaikki menevän nyt niin överiksi.  Ensin suoritetaan täysillä ja tulee ne burn-outit ja uupumukset. Tehdään työtä mikä ei herätä mitään intohimoja itsessä ja lasketaan päiviä lomiin. Downshiftaus on nyt niin muodissa, että tuntuu lähes rikokselta, jos lähtee töihin ilman, että on meditoinut puolta tuntia herättyään luonnosta kajahtavaan kukonlauluun tai jos uskaltaa olla niinkin tavis ja tehdä sen 37 tuntia töitä viikossa. Kymmenen tuntia yrittäjämäistä boheemia päätetyötä ois hyvä ja sekin mielellään 3500€ kuukauden keskipalkalla. Kaikki on lähes rikosta. Ja kaikki yhtä mahdotonta ja epärealistista. Olet liian väsynyt, liian suorittaja, liian iloinen, liian masentunut, liian zen, liian pohtija, liian äänekäs, liian perusjantteri, liian tylsä. Milloinkaan et ole hyvä. Yritetään pelata vähä joka pussiin tavoitellen sitä sun tätä saavuttamatta kuitenkaan yhtään mitään. Peilataan itseä kaikkiin muihin ja unohdetaan se oma itsensä. Oma elämä, joka on sinun ainutlaatuinen elämä. Ei sen pidäkkään olla toisen elämän näköinen.



Nyt tullaan siihen mikä minua pohdituttaa eniten. Mitä se kelleen kuuluu onko toinen iloinen, positiivinen, surullinen vai ahdistunut? Miksi tuhlata siihen aikaansa? Etenkään jos et jaa arkea ärsyyntymisesi kohteen kanssa.  Esimerkiksi jos sinua ärsyttää se, että joku on valinnut positiivisen tavan tutkia tätä elämää, niin onko se keneltäkään poissa? Miksi seurata sellaista ihmistä jos se aiheuttaa ärtymystä? Se, että toinen ylipäätään valitsee tavan olla kiitollinen ja sitä myöten perusonnellinen, ei todellaan automaattisesti tarkoita, että se tukahduttaisi negatiiviset tunteensa ilon alle, ja että elämä hänellä olisi pelkkää auringonpaistetta ja yksisarvisia.  Hyvin voi olla, että henkilö on niitä negatiivisia paljonkin käsitellyt ja juurikin ja etenkin siitä syystä osaa nyt aidosti tuntea iloa ja kiitollisuutta. Ja haluaa jopa näyttää ne. Hän todella tuntee ne. Sama juttu, kuin että osa kastuu vesisateessa, toinen tuntee pisarat ihollaan. Elää ne. Toisen lasi on puoliksi tyhjä, mutta toinen on kiitollinen, että on se helvatun lasi edes. Hän ei ehkä vaan ole jääny lillumaan niihin negatiivisiin tunteisiin, vaan surrut surunsa, hyväksynyt asiat ja kääntänyt ne vahvuudeksi. Ottanut opin kainaloon ja jatkanut matkaa. Silti käsitellen ne. Kiittänyt kokemuksesta ja kaikesta hyvästä mitä se oppi puolestaan on tuonut ja tuo tulleessaan jo etukäteen. Kuka tietää mitä kukin käsittelee kuitenkaan päänsisällä, me nähdään monesti vain se lopputulos. Tässä tapauksessa ilo. Itse koen, että positiivisuus on päätös, tapa hallita mieltä. Sanotaan, että on raskasta elää jos toinen on aina positiivinen ja elää opin kautta, mutta on se sekin pirun raskasta jos toinen on kuin synkkä pilvi päivästä toiseen eikä koskaan ota vastuuta omasta onnestaan. Se kasvaa mihin keskittyy, joten miksi keskittyä negatiivisuuteen? Miksi jäädä niihin piehtaroimaan loputtomiin. Ketä se palvelee?

Minäkin saan aika ajoin kuittia tavastani elää eri puolilta. Aina somesta työelämän kautta arkisiin asioihini. Ymmärrän rakentavan palautteen ja mielelläni sitä otankin vastaan. Tietoisesti otan riskin kaikelle palautteelle toki koska olen aktiivinen ja näkyvässä asemassa.Ymmärrän myös sen että oma muutokseni saattaa olla ärsyttävää jonkun makuun. Olen ihminen jolla ei ole ollut 39-vuoteen minkäänlaista rutiinia elämässä. Lapsena mulla oli yksi sääntö. Se oli: älä herätä äitiä ennen puoltapäivää. Sillä on menty,  ja tähän on tultu. Aika kaaoshan siitä on aina aika ajoin tullut, siksikin oli pakko lähteä muuttumaan, koska en pitänyt enää elämästäni sellaisenaan. Ne vanhat tavat ja ajattelumallit eivät palvelleet enää minua nykyelämässäni. Olen luonut rutiineja nyt niin tohinalla, että aikaa kaikelle ihanalla on jäänyt hienosti ja niistä saanut sitten valtavia mielihyväntunteita kun on ollutkin aikaa tehdä kaikennäköistä. Myös arvomaailma menee uusiksi pala palalta ja se on aika kivaakin elettävää, kunnon tutkimusmatkailua. Kaikki ilkeilyt ja naljailut laitan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En lähde siihen kilpaan. Ne tippuu kuin vesi hanhen selästä, sillä ymmärrän, että on pelottavaa kun toisen tanssiaskel muuttuu. Tulee poljettua varpaille ja arveluttaa miten tässä käy. Ärsyttää kun toinen itselleen rajoja asettamalla saavuttaa juttuja ja itse ei muuta kuin katsoo sitä. Muutos vaatii rehellisyyttä itseään kohtaan, itsekuria, päättäväisyyttä ja ennenkaikkea toimintaa. Tekoja se vaatii, oli se muutos mikä tahansa. Jokaisella on siihen mahdollisuus jos nykytila ei semmoisenaan miellytä täysin. Ja jos meinaa ainakin perässä pysyä voi olla, että pitää vähän itsekkin peiliin katsoa ja antaa kasvun mahdollisuuksia myös itselle eri alueilla. Muutos voi olla mahdollisuus myös sille kovimmalle kritisoijalle. Jos se sen sellaisena haluaa ottaa.



Mulla on yksi ohje kaikille ja se on, että jos se muutos mitä tapahtuu on selkeästi positiivinen ja auttaa sinua arjessa saavuttamaan paremman elämän niin anna palaa! Jos joku kritisoi, ota kohteliaisuutena. Olet edelläkävijä. Ehkä sulla on fani. Olet selkeästi tehnyt tai saavuttanut jotain mitä se toinenkin haluaisi, mutta se ei vaan kykene siihen - vielä. Ymmärrä sitä äläkä tartu lillukanvarsiin. Kaikkia asioita ja sanottuja sanoja ei tarvi välttämättä lähteä selvittämään ja vaatimaan tilille. Tämä on sinun elämä. Ei ole mitään kilpailua kenenkään kesken. Meillä ei ole samoja unelmia, ei samoja tavoitteita, ei samaa kunnianhimoa. Meillä ei ole samat aivot. Me emme ole samoja. Niinkuin minun psykologi sanoo, meillä on kaikilla omat elokuvat. Eri juonet. Me emme tunne heitä. Riittää kun opettelee tuntemaan oman itsensä, kuuntelemaan itseään ja elää omaa elämäänsä. Sitä omaa elokuvaansa. Asettaa ne omat tavoitteet ja kilpailee vain ja ainoastaan itseään vastaan. Siinäkin on helvetisti hommaa jo itsessään.

Positiivinen  muutos saattaa toki pistää elämänpiiriäkin uusiksi. Jotkut ihmiset jää pois elämästäsi vähän kuin liukuen pikkuhiljaa, mutta usein tilalle löytää paljon uusia tyyppiä joilla on samoja ajatuksia ja asennetta kuin itsellä. Sitä ikäänkuin vetää puoleensa samanhenkisiä uusia ihmisiä joilta saa sitten uutta energiaa ja peilipintaa itselleen. Minusta tämäkin muutoksen tuoma kirsikka kakun päälle on huippua.

Kirjoitin tämän tekstin ihan spontaanisti ajatuksenvirtana ja koska uskon, ettei ole olemassa sattumia niin uskon, että joku saa tästäkin jotain pontta itselleen. Minua ei nekään tyypit, jotka keskittyy kaikkeen negatiivisuuteen, heilauta enää mihinkään. Eikä pitäisi sinuakaan heilauttaa. Ei ne ole multa pois. Se on oma valinta jos haluaa syytää vastuun omasta onnesta tai epäonnesta toisaalle. Voisinhan minäkin niin valita tehdä, ei minullakaan sen kummemmat lähtökohdat ole elämään ollut kuin muillakaan. Olisin voinut lähteä myös ihan mihin suuntaan tahansa.  Ei uhriutujen tarvi minun puolesta myöskään hiljentyä, mutta minäkään en aio hiljentyä. Sillä ei täällä elämässä liikaa energiaa ja positiivisuutta ole. Ystäväni Seijan sanoin: onni saa kyllä kuulua ja näkyä! Sama rosoinen arki minullakin on eri sävyineen, mutta on se hitoksen paljon hauskempaa katsella sitä elämää hieman vaaleanpunaisten glitterlasien läpi kuin sysimustien. Kaikki mikä on kellekkin hyvästä, niin on hieno juttu! Ihmiset kun olemme niin kovin erilaisia. Ite aattelin kuitenkin jatkaa omaa elämänpositiivista linjaani vieläkin isommalla draivilla. Suren, itken, kiukkuan ja väsyn siinä missä muutkin, mutta silti päätän päivän päättekseni keskittyä mieluummin siihen pieneenki hyvään, mitä joka päivästä kuitenkin löytyy. Jokaikinen aamu listaan kolme asiaa joista olen kiitollinen ja saan siitä hyvät lähdöt päivääni. Olen tehnyt niin jo pitkään. Se on minun valintani. Mikä on sinun, on sinun.  En koita muita muuttaa tai ketään käännyttää mihinkään. On ollut oma hommansa muuttaa ihan itseni tässä elämän aikana, joten annetaan jokaisen kukan kukkia ihan rauhassa. Kun me ei toisiamme oikeasti tunneta.

Ärsyyntyminen kuten viha on kuin polttava kivi käsissä. Turhaa pidellä sitä liian pitkään, sillä se polttaa loppuviimein kuitenkin vain pitelijänsä. Mieti mikä toisessa ja sen tekemisissä mietityttää, hyväksy tunne, ota oppi ja päästä irti. Rakkautta ja hyväksyntää kaikkien elämään. Sitä ei voi koskaan olla liikaa. Mitäpä jos just tänään onkin jo kaikki ihan hyvin?