V*tun läski

Tämä tyttö oli v*tun läski jollekki

V*tun läski! Kuulin sen ekaa kertaa neljännellä luokalla (yläkuvassa olen sen ikäinen) kun ylempiluokkainen poika sitä mulle välitunnit toitotti pikku koulussamme. Muistan kun sulkeuduin vessaan itkemään ja poika jatkoi haukkumistani koostani oven takana. Jälkeen kuulin sitä myös muiltakin, ainakin päiväkirjani ovat tuntuneen rekisteröineen ihan kaiken. Muille en asiasta kertonut. Muistan että olin alkuun järkyttynyt ja itkuinen. En voinut ihan heti ymmärtää miksi ne niin huuteli. Mitä mie olin tehnyt, en edes ollut nähnyt itseäni pullukkana. Miten ne sen näki? Kummassa oli vika, huutelijoissa vai minussa? Taisin olla jotenkin tosi viallinen kun noin sanovat.

Elämä laittaa pohdituttamaan mistä mikäkin aina johtuu

Elin ala-ja yläkouluvuoteni pienessä Ylä-Lapin kylässä 1985-1995 vuodet. Tie tuonne tuppukulään oli rakennettu vasta reilut parikymmentävuotta sitten, joten ei meillä siellä tiedetty laihduttamisista tai muistakaan kauneusihanteista. Somesta ei ollut mitään tietoa ja ainoan kosketuksen ulkomaailmaan toi teininä kun sai lukea salassa äidin Reginaa, ennen kuin itselle tilattiin SinäMinä. Siinäpä sitä oli ihan ihmettelemistä, että mistä nuo oikein puhuu? Puoliakaan jutuista kun ei ymmärtänyt kun pussissa siellä metsässä kasvoi. Ihanteellisinta meille oli päristellä mopoilla metsissä, ilman kypärää tietenkin, ajella mummon autolla ees taas (kukaan ei tajunnut että jotain ois voinut sattuakkin) ja meloa järvellä. Mentiin kotiin kun mentiin kotiin, jos mentiin kotiin. Saatettiin jäädä yöksikkin jonnekki nuotiolle. Kyllä ne ties, että turvassa oltiin aina. Meihin luotettiin, tai minuun ainaki. Liikunnallisimpiin hiit-treeneihin  kuului kusiojahippa, jonka pelikenttä muodostui ojien verkostoista, kun joka paikasta lasketettiin lehmänlantaa niitä pitkin järven (nykyään kiitos tämän, järvi on täynnä kortetta kesäisin). Se joka ekana tippu kusiojaan, oli luonnollisesti haiseva häviäjä. Niin se meni. Ne oli meän liikuntahommat ja ne riitti. Ei me laihdutettu. Me elettiin. Ja välissä käytiin äitin baarilta irtokarkkia suuhun hessu limpskalla huuhdeltuna, jotta taas jaksettiin.

Päiväni ballerinana

En muista myöskään, että meillä äiti ois ikinä laihduttanu tai puhunu edes sellaisesta. En saanut siis sellaista negatiivista painetta kotoani ainakaan. Meillä sai olla just sitä mitä olinkaan ja haluaisin olla. Mihinkään ei pakotettu. Vaikken ikinä siis laihduttanut varsinaisesti lapsuudessani tai varhaisnuoruudessani, jäi mulla mielikuva etten koskaan ollut tyytyväinen itseeni. Inhosin jostain syystä omia valokuvia. Leikkasin luokkakuvista pääni pois, koin olevani niin ruma. Jos joku otti kuvan yhtäkkiä kyselemättä, heilautin pääni pois ja mulla onkin albumit pullollaan kuvia missä hiukset heilahtaa viuhkana, kun pelkään kameraa. Tykkäsin itse ottaa kyllä aina kuvia ja mulla oli monta kameraa lapsena. Tykkäsin valtavasti kuvata  - oikeastaan ihan kaikkea, paitsi itseäni. Isäni harrastus oli myös jopa itse kehittää kuvia ja meillä oli pienimuotoinen kuvalabrakin kotona ja narulla roikkui upeita mustavalko-otoksia. Rakastin isäni taiteellisuutta ja uskon, että olenkin sitä hieman saattanut periä.

Ihanaa huoletonta aikaa

Mulla ei koskaan oikein ollut sellaista normaalimallia ruokailuissa, enkä sitä valitettavasti ole osannut oikein eteenpäinkään heti ajoissa opettaa. Meillä ei ikinä kokkailtu tai syöty lapsena yhdessä kotona, keittiö oli lähinnä minun askarteluhuone. Rakensin siellä pienoismalleja ja askartelin lautapelejä. Meidän baarilla ja kaupalla kokkailtiin etenkin mummon toimesta, joten jos lihakeitto tai käristys maittoi niin sinne vaan. Monesti maittoi kaupan geishapatukat vaan enemmän. Kerta viikkoon sain Kittilästä kymmenen kanaviillokkirasiaa kotiin, joita lämmittelin mikrossa. Tämän olen siis oppinut ja opettanut valitettavasti eteenpäinkin; syödään paljon eineksiä ja silloin kun on nälkä. Eli ei oikein monestikaan yhtä aikaa. Tämä olisi asia minkä tekisin toisin, jos voisin. Ja jota yritän työstää parempaan yhä vieläkin parhaani ja tilanteiden mukaan aina. Tärkeintä on kuitenkin, että syötäisiin edes jotain ja aina ehkä hiukan parempaan päin laadullisestikin, jos vain suinkin mahdollista. Tässä olen armollinen jo itselle.

Jossain vaiheessa omakuva lähti rapisemaan, leikkelin mm. päitä irti kuvista eikä minua saanu enää kuvata

Ihka ensimmäinen tavoitteellinen laihdutuskuurini oli kun menin parikymppisenä v. 2001 Helsinkiin töihin ja kirjauduin Painonvartijoihin. En muista miten sinne päädyin, mutta siellä mie olin. Ja laskin pisteitä niin maan perkeleesti.  Olin siellä neljä kuukautta töissä ja tiputin pisteitä laskemalla muistaakseni ainakin sen 10% painostani ihan alipainon rajalle, koska sain jonku pikku avaimenperän siitä hyvästä. Muistan, että sain syödä 18 pistettä päivässä ja se oli aika helppoakin. Se oli esim. yks karkkipussi. Mitä sitä muuta tarvii, pysyin kuitenkin pisteissä eli laihduin joka viikkotapaamiselle.  Ja jos meni yli niin sormet kurkkuun. Oli helppo ahmia montaki kakkupalaa ja vetää sit pöntöstä kaikki alas. Ja yhä laihtua. Siitä se sitten oikeastaan alkoikin, oma epäterve suhtautuminen ruokaan. Tai ymmärtäminen oikeastaan kuinka epäterve se olikaan ollut kun syönyt kokoelämänsä pelkkää herkkua ja kuinka on olemassa toinenkin tapa. Syödä oikeasti. Ahmiminen ja oksentelu ei onnekseni kestänyt montaa vuotta, se oli aika raskasta ylläpitää se tapa. Kyllästyn nopeasti ja tuohon kyllästyin. Koin viimein että helpommalla pääsen että aidosti vaan syön vähemmän.

Jojoilu on story of my life. Pakko oli ottaa elämäntapamuutos tosissaan.

Olen jojoillut koko ikäni ja vihannut kroppaani ja kuviani niin kauan kuin muistan. Oli aika kun kuulin yhdessä ikivanhassa parisuhteessani toiselta osapuolelta näyttäväni isopohkeiselta läskiltä ja kun siitä loukkaantuneena laihdutin, olinkin yhtäkkiä transvestitiinnäköinen (mikä sekin adjektiivi on, hehän ovat tosi kauniitakin minusta). Olin ruma luuviulu. En kelvannut tälle siis en pyöreänä enkä hoikkana. Ystäväni huomautti puolestaan vuosia sitten , että aina otan yläviistosta kuvan itsestäni saadakseni sen näyttämään paremmalta. Sekin jäi mieleeni. Kaikki nälväisyt ja muut eivät ole koskaan saaneet minua puolustamaan itseäni siinä hetkessä, vaan olen vain kiltteyttäni käpertynyt itseeni suojaamaan itseäni.  Kaikki nämä ovat sattuneet niihin hetkiin tosi paljon ja huutaneet mulle, että mitä sinä siinä filmaat; ruma oot ja täten huono ihminen. Miksi yrität olla jotain mitä et ole, et ole kaunis. Siltä se silloin tuntui niissä hetkissä, ja olen oppinut että tunteet ovat tuntijalleen tosi vaikka mitä sanottaisiin. Jotenkin tämä maailma someineen ja ilkeine kommentteineen ihmisten jatkuvasta omasta pahasta olosta johtuen saa niin surulliseksi. On lopetettu hyvän näkeminen ja kannustaminen tietyllä tasolla. Mieluummin painetaan alas kuin tsempataan, jos toinen yrittää ja tekee päättäväisesti asioita unelmiensa toteutumisen eteen. Ei osata iloita toisen onnistumista vaan mieluummin selitellään miksi sillä on niin helppoa kaikki tehdä. Ja miksi itse ei kykene. Ei pystytä myötäelää toisen mukana kun on itellä niin paha olla omassa nahassa. Tai olla hiljaa, jos ei positiivista sanottavaa löydy. Sanottu harmiton sivallus voi tehdä paljon hallaa, etenkin nuorille lapsille.

Mie tulin viime vuonna näihin aikoihin Balilta ja havahduin siihen kirjaimellisesti, kun en todellakaan ollut sinut kroppani kanssa. En tuntenut väsynyttä ja turvonnutta lomalaista kuvista itsekseni. Terapiassa olin jo kulkenut syksystä 2017 saakka ja ennenkin sitä v.2015 yhden perioodin, joten koin, että henkinen kantti alkoi olla jo kohdillaan ja olin valmis ottamaan fyysisen puolen mukaani. Koska kaikki dieetit ja kuurit on päätyneet aina vaan huonosti, niin halusin tehdä ihan oikean kunnon elämäntapamuutoksen. Aidon sellaisen. Ajatteluni tueksi ja ajallisesti myös armollisesti. En tarvinnut ihmetuloksia viikossa vaan ensimmäistä kertaa ikinä halusin vaan kunnon työkalut itselleni, jonka pohjalta rakentaa omannäköinen hyvä arki ravintoineen ja liikkumisine Sellainen joka palvelee minua niin yrittäjän kiireessä kuin vapaallakin. Ei mikään on/off vaan tapa. Mikään valmis A4 lappu menuineen se ei voi olla  ja kalorinlaskentaa en arjessa jaksa.  Mulla ei kiinnosta luvut tässäkään kohtaa. On pitänyt pikkuhiljaa opetella kuuntelemaan kehoa (prosessi mikä jatkuu kokoajan), mitä se tarvii. Pelkillä mehuilla se ei pärjäisi vaikka niistä tykkäänkin ja sekasyöjänä mulla oli hyvä mahdollisuus saada tarvittava määrä tarpeellisia makroja jaksaakseni arjessa. Levon ja palautumisen merkitys kohtakin suurin ja sen että saa tehdä asioita mistä nauttii tarpeekseen kuten minä luoda. Nyt esim tätä tekstiä. Joskus taulua.. joskus kakkua. Milloin mitäkin.

Kukkaistyttönä ennen ja jälkeen lifwiä

Opettelin siis ihan oman mulle sopivan syömisen rytmin, sekä liikkumisen siihen kylkeen pienin askelin tukemaan tätä kokonaisvaltaista muutosta, mihin kuuluu tosi vahvana myös henkinen puoli oman terapian ohella. Lähdin mukaan elokuussa 2018 Tomi Kokon Lean In Five Weeks Challengeen ja sieltä työkalut saaneena jatkoin vuoden kestävään jatkoryhmään jossa olen yhä. Tämän ohella olen käynyt toistakymmentä kertaa pt:llä ja treenit jatkuu taas ensi viikolla. Yksi elämäni parhaimpia sijoituksia ovat kyllä, eikä tämä ole edes mainos kellekään. Sijoitus itseeni, sillä en mie ole olemassa ravintoekspertti tai liikuntaintoinen muutoin pohjimmiltani. Minun on pitänyt opetella ottamaan selvää ja olen sitä myöten tullut tosi kiinnostuneeksi ravinnosta ja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Halusin jatkaa LIFW:ssä viiden viikon jälkeen vuoden kestävään jatkoryhmään, sillä kuoppia tulee ja menee kokoajan -koska elämä on - ja haluan että joka kuopasta nousen vahvempana ja palaan aina raiteelleni minkä koen omakseni. Rakennan rutiineja, teen tylsiäkin toistoja niin monta viikkoa, kuukautta ja vuottakin, jotta todella se tulee elämäntavaksi. Ja voin jo kyllä sanoa hyvin monen jutun juurtuneen itselleni selkärankaan jo nyt. Oon niin kiitollinen tästä faktasta, siitä että herään aamulla suht pirteänä lenkille ja jaksan johtaa päämäärätietoisesti itseni arjen haasteiden yli luovuttamatta yhtään mitään. Saan vihdoin aloittamia projekteja myös loppuun ja olen tyystin lopettanut selittelyn sekä vastuun siirtämisen missään asiassa toisille. Kaikki asiat mitkä vaikuttaa minun, on minun vastuulla. Jos ei muuten niin asenteellani vastaan miten minä mihinkin reagoin. Vastaan ihan itse ihan kaikesta ja se on mahtava juttu tajuta. Ja myös se on kiva juttu tajuta että kun lakkaa jahtaamasta yhtään mitään tai ketään ylipäätään ja keskittyy vaan siihen omaan tekemiseen niin yks kaks sulla onkin armeija samanhenkisiä tyyppejä ympärillä. Kun antaa paljon itsestään, saa myös paljon takaisin. Ja nimenomaan sitä tärkeää vertaistuellista voimaa, minkä koen parhaaksi asiaksi ikinä.

Jos haluaa jotain mitä ei ole ikinä ollut, pitää olla valmis tekemään jotain mitä ei ole ikinä tehnyt. Säännöllisesti.

Jutun pointti ja ydin oli ehkäpä se, että mieti aina hetki ennen kuin heittäydyt ilkeäksi. Se voi ollu sulle vain harmiton "läppä", toiselle trauma. Osa osaa puhua näistä ja saa heti tukea ja sanojaa voidaan oikaista, mutta osa ei puhu mitään. Osalle ne hetket jää elämään ja niistä tulee tosia. Et voi ikinä tietää mitä sanomillasi aiheutat toisessa. Mieti siis sitä ensi kerran kun tekee mieli purkaa omaa pahaa oloa toiseen.

Kaikki ei myöskään ole saaneet liikunnan ja ravintotietämyksen lahjaa syntymälahjakseen, eikä kasvualusta ole aina urheilullinen. Ja se on ihan fine. Se ei kuitenkaan ole ainoa oikea tervehenkinen tapa elää, jokainen etsii itselleen omansa mistä tykkää. Kaikki ajallaan ja kaikille se ei ikinä olekkaan se juttu. Se mikä ei kuitenkaan ole fine, on toisten nöyryyttäminen ja halveksiminen. Toisen alentaminen korostaakseen itseään tai tarkoituksella pahan mielen luominen. Joissakin kohtia se on ymmärrettävää, kun katsoo kuka sanoo ja mitä, voi ymmärtää taustat miksi toinen niin tekee. Mutta se kertoo silti aina vain ja ainoastaan sanojastaan, ei kohteesta. Aikuinen voi jopa käsitellä näitä asioita tulematta traumatisoituneeksi juuri tämän ymmärryksen myötä, mutta lapsi ei ymmärrä. Eikä sen tarvi ymmärtää. Sanoppa teinille että v*tun läski  tai kritisoi herkän puolisosi ulkonäköä ilkeästi ilman pilkettä silmäkulmassa, niin kyllä se jättää jälkensä. Lupaan sen. Niitä saa sitten isompana selvitellä ja jos ei asiaa ajoissa tiedosta niin jakaa jopa eteenpäin vääristynyttä mallia. Some luo jo tarpeeksi paineita nykyajan ihmisille, niin ei meidän itsemme tarvitse sitä painetta toisillemme enää lisätä. Vuonna 2019 maailmassa missä voimme olla melkein mitä vain, älkäämme silti olko inhottavia toisillemme?

Kesän Arctic Challenge here I come!

Mitä tulee minuun tänä päivänä ja siihen olenko nyt sinut itseni kanssa ja miten eteenpäin? Täytän syksyllä 40 vuotta ja todellakin alkaa tuntua, että nyt olen eniten sinut kokonaisvaltaisesti itseni kanssa. En varmasti ikinä täysin ja enkä niin tarvikkaan olla. Opettelua ollut mullekkin ihan 24/7. Tähän menikin koko tähänastinen elämäni, ei yhtään vähempää. Olen mitä olen ja muuttamalla arvojeni järjestystä ei vain mielessäni,  vaan myös teoissa olen saanut lahjaksi kropan, joka on terve ja hyväkuntoinen. Se tuli sivutuotteena, kun aloin tehdä parempia valintoja itselleni. Minun ei tarvitse laihduttaa, minun tarvii vaan muistaa ylläpitää tätä hyvää oloa ja muistaa tehdä aina parhaani sekä myös levätä. Olla kiitollinen matkasta. En aio rääkätä tai kurittaa sitä, mutta haastaa aion tulevaisuudessa, sillä rakastan haasteita. Liikunta on mulle uus juttu ja huomaan kuinka siinä on nälkä ruvennut vähän kasvamaan. Haluan enemmän sitä. Vihdoin olen ymmärtänyt ja sisäistänyt, että kehoni on ainut paikkani maailmassa, missä minun on pakko asua ja aion pitää siitä huolta ja helliä sitä, arvostaa sitä. Aion elää hyvän ja pitkän elämän joten nyt on todellakin aika arvostaa kehoa, jotta se jaksaa yli satavuotiaaksi laadukkaasti elellä. Kukaan ei tule mulle enää sanomaan että olen liikaa sitä tai liian  vähä tätä, ja mikä luulen olevani kun kuvaan stooreihin jotain höpötystäni. Ne on minun juttuja, minun elämä ja teen sillä mitä tahdon niin kuin jokainen omallaan. Olen ylpeä siitä Helistä mikä se on tänä päivänä ja etenkin kun tiedän mistä kaukaa se on tullut ja millä eväin. Kannustan ihan jokaista myös tekemään itselleen hyviä tekoja, ruokkimaan ja ravitsemaan itseä - ei rääkkäämään vääriin arvoihin perustuen. Ehkä se kaikki lähtee ihan ekana kuitenkin pään sisältä, henkisistä jutuista. Siitä että miettii läpikotaisin juurikin ne ikiomat arvot ja sen elääkö niiden mukaan ja jos ei niin mitä pitää tehdä ja oikeasti sitten tehdä kanssa. Siellä on jotkut jutut osuttava kohdalleen, jotta muutos minkä tekee, tekee oikeista syistä ja näin ollen tuloksena on elämäntapamuutos, ei kuuri.

Respect yourself niin kaikki menee hyvin <3

Se tarinan vitun läski ja jojoilija voi tänään ehkä paremmin kuin ikinä ja osaa olla siitä kyllä iloinenkin. Se yksi tyyppi joka huuteli mulle noita juttuja aikanaan, ei puolestaan ole niinkään hyvässä hapessa tänä päivänä. Mutta ei mulla silti säälitä, se on ihan itte sössiny elämänsä. 

Ihanaa päivää kaikille ja rakastakaa itseänne.  Ollaan kilttejä toisillenne. Ottakaa selfiekuvia ja muutenkin kuvia niin paljon kuin sielu sietää ja nauttikaa siitä ,että elämä on tässä ja tänään. On etuoikeus olla hyvinvoiva <3

Lapin Kansan podcast 

PS. Tässäpä muuten LINKKI kaksi viikkoa sitten julkaistuun Lapin Kansan Podcastiin, missä juttelin työuupumuksesta nousustani ja siitä miten saan arjen, yritykset ja minikokoisen perhe-elämäni pidettyä nykyisin balanssissa. Käy ihmeessä kuuntelemassa jos kiinnostaa viettää puolituntinen kanssani. Ite uskaltauduin viimein kuuntelemaan nauhoituksen yhen rapputreenin ohessa ja se oli oikeasti hyvä, vaikka itse sanonkin. Jälleen kerran turhaan jännitin. Puhuin ihmeen selkeästi ja olin johdonmukainenkin. Kiva kokemus!