Kiltteydestä kipeytynyt

Syy miksi kirjoitan tämän kirjoituksen nyt on palava halu jakaa oma oivallukseni, josta olen sen tajuttuani todella innoissani. Halusin myös luoda jotain, tällä kertaa tekstiä. Olen luonteeltani puoliksi hulluteleva lapsi ja puoliksi vanhasielu, joka tahtoo pohtia syntyjä syviä. Tämä bloggailu ruokkii minun vanhaa sielua, sille siis nyt jotain sapuskaa. Yhtenäistä näille piirteille on se, että kumpikin tahtoo luoda uutta.  Lapsen piirteeni tykkää maalata, hullutella ja leikkiä, kun taas vanhansielun piirteeni nauttii yksinolosta ja pohtimisesta, sekä syvistä ihmissuhteista, joissa on tilaa ja aikaa peilaamiselle ja sitä kautta henkiselle kasvulle. Rakastan oivaltaa juttuja ja olla siten parempi minä minulle.

Tuikussa tuiskutti tänään

Koen, että mulla on ollut vahva toipumisprosessi käynnissä nyt jo pitkään. Olen pari vuotta jo etsinyt itseäni lähes raivoisasti. Soutanut ja huopannut edestakasin. Miettinyt mitä teen esimerkiksi yritysteni kanssa, kun ne vie liikaa aikaa ja tuo liikaa stressiä. Niistä tuli pikkuhiljaa minun koko elämä ja söi muun kivan. Mielestäni olen mennyt koko ajan kuitenkin eteenpäin, välissä rotkon pohjan kautta, mutta sitähän se toipuminen ylipäätään on. Sahaamista edestakas. Sille pitää antaa aikaa vaan. Tuntuu, että joka päivä oivallan jotain tosi isoakin juttua itsestäni, elämästäni yleensä. Sitten pyrin olla myös kiitollinen, kun tajusin että taas on menty askel eteenpäin. Nähdä samalla se mistä kaukaa tulee. Uskon, etten ole yksin tämän kanssa ja siksi koenkin, että nyt on jälleen hyvä aika jakaa näitä ajatuksia. Siispä asiaan!

EN MINÄ MUTTA NE MUUT

Tämä kirjoitus on aiheeltaan läheisriippuvaisuus, sen monimuotoisuus. Olen aina pitänyt, että mie jos joku EN ole läheisriippuvainen. Olen ajatellut olevani ihan kaikkea muuta, olenhan täysin välttelevästi kiintyvä ihminen. En oikeastaan kiinny kunnolla keneeseenkään, jos näin voi sanoa. Jokainen tietää perusoletuksen läheisriipuuvaisesta tyypistä; se on roikkujatyyppi. Joka elää toisen kautta. Itse olen superitsenäinen ja itsepäinen oman tieni kulkija. Minua ei tarvi auttaa, pärjään ite. Olen ollut siitä tosi ylpeä suorastaan! Suorastaan halveksinut (lue : oikeasti salaa kadehtinut) ihmisiä, jotka tarrautuu toisiin ja päästää elämänsä heidän varaan. Miettinyt että miten ne uskaltaa ja toisaalta, että ei hitto; riepusilta putoaa pohja elämältä kun tuo tuosta kosahtaa. Kaikkihan kun kosahtaa mielestäni jossain vaiheessa. Ne elää kiinni symbioosissa toisen kanssa, hengittää toista ja lähestulkoon kuolee henkisesti, jos toinen ei tuntiin vastaa puhelimeen. Heikkoja ihmisiä! Tää kaikkihan kun on siis täysin normaalia minun maailmassa; ihmiset ottaa ja lähtee katsomattaan taakse. Perusperjaintai eloa. Kyllä sellaiset hommat minun mielestä pitäs itkemättä kestää, kukaan ei ole korvaamaton. Next pls.

Näin minä olen siis elänyt ulospäin vuosia, vuosia. Sairaasti, kuten vain fiksu ja terve ihminen voi ymmärtää. Olen tosi hyvin kovettanut itseni ja olen suorastaan teflonia nahkastani. Minuun on ollut tosi vaikea päästä jyvälle, koska olen ollut omassa suojaisessa Soma-kuplassani jo hyvin kauan. Olen lahjakkaasti paennut itseäni ja tunteitani työn taakse. Tappanut itseni sillä. Mie en päästä aidon aidosti lähelleni kovinkaan montaa ihmistä, pitää olla melkoinen vip-passi sillä tyypillä. On niitä onneksi muutamia kuitenkin sukupuoleen katsomatta, muutoin elämä olisi kovin yksinäistä. Jos kukaan on minuun ikinä katsonutkin kiinnostuneesti, olen ollut jo hyvän tovin siinä vaiheessa muurinrakennushommissa. Ei minuun pääse käsiksi kuin käsivarren päähän, loput lyön leikiksi, pilaan kaiken laittamalla ranttaliksi, ja sitten me peräännytään yhdessä. Säikähdettiin yhdessä toisiamme. Raja tulee aina vastaan jossain vaiheessa, se on varma.

Tässä tulee sitten se suuri oivallukseni. Vaikka tuo onkin ollut myös oma selviytymismekanismini, on tuo myös sairaus. Se on juurikin sitä läheisriippuvaisuutta. Eri tavalla ilmentyvää, mutta silti sitä puhdasta itseään. Kesti hurjan kauan tajuta, että saatana - miehän olenkin, jos joku,  ihan helkutin sairastunut tähän. Sitä kun on muutakin lajia kuin tämä roikkumismeininki. Sitä kun on myös lajia "minä". Annas kun selitän.

KILTTEYDESTÄ KIPEYTYNYT

Läheisriippuvainen tai työnarkomania; nämä on molemmat käytösperäisiä riippuvaisuuksia ja mulla on jackpot - ne molemmat. Läheisriippuvaisuudesta edustan sitä pahinta muotoa olevaa, joka on kytköksissä yltiöempaattisuuden kanssa. Uskallan näin kirjoittaa nyt, sillä olen jo hyvän matkaa toipumassa ja mulle ei tee tiukkaa puhua vaikeistakaan aiheista. Tykkään, kun asioista puhutaan niiden oikeilla sanoilla, eikä silitellä päätä. Sanotaan, että päihderiippuvuus tuo sotkua ympärilleen, mutta niin se kuulkaa tuo läheisriippuvuuskin. Saat elämän ihan sekaisin ympärilläsi, kun teet asioita miellyttääksesi, etkä osaa sanoa ei. Teet sen kaiken vieläpä selvästä päästä. Olen monesti mm. toteuttanut salakalavasti itseltänikin tahtomattani juttuja, joita olen kokenut, että on yleisesti arvostettuja. Arvostettua kenen silmissä?  Ei välttämättä arvostettua minulle, mutta olen kokenut että muut ( mitä vittua?) arvostaa, jos teen näin. Esim monet yhdistystoiminnat on hienoja juttuja, mutta ei yhtään minun juttuja. Ne vie liikaa aikaa ja fyysisesti liian paljon ihmisiä tulee liki.Toinen esimerkki on ystävyyssuhde energiasyöpön draamailijan kanssa, koska se tarvii jonku jolle kaataa kuormansa ja joka ymmärtää sitä. Esimerkkejä olisi paljonkin heittää. Arvostan aikaani nykyään yli kaiken, se on niin kortilla. Mikään ei korvaa aikaa.

Nyt kun oon viime vuosina havahtunut tähän todellisuuteen ja lopettanut kannattelemasta ihmisiä - sillä mikä minä olen oikeastaan ketään kannattelemaan missään yhteydessä - olen saanut vastaani melkoista muutosvastarintaa ja vastustusta. Kun aina yleensä hymyilevä, ja joka puolelle kumarteleva ihminen alkaakin sanomaan mitä ajattelee ja vaatimaan, on se monelle shokki. Itseäni syytän näistä reaktioista, sillä millä helvatun oikeudella mie ikinä ensisijaisestikkaan olin oikeutettu hoitamaan toisen asioita, tuntemaan toisten tunteita toisten puolesta ja kannettelemaan heitä eri elämän osa-alueilla. Olenhan aikuinen ja silti ollut kykenemätön terveellä tavalla kantamaan vastuuta vain itsestäni, rajoistani, olemaan jämäkkä. Olen elänyt toisten kautta paeten itseäni. Olen ottanut vastuun, ilman toisten ihmisten lupaa, heidän teoista, tekemättä jättämisistä ja tunteista, tehden itsestäni kuin korvaamattoman samalla. Vaikken sitä tietysti olekkaan, sillä kukaan ei ole korvaamaton. Tämähän on ollut minun pelkkä illuusio ainoastaan. Tässä ikävä tosiseikka ja sivutuote on se, että olen näin tekemällä estänyt  toista ihmistä kohtaamaan itse omat haasteensa ja kasvunpaikkansa, joita hän nimenomaan olisi kipeästi tarvinut omalla kasvunpolullaan. Minun ei olisi siis ikinä missään tilanteessa saanut sekaantua kenenkään elämänoppeihin olemalla trampoliinina. Ei millään elämäni eri osa-alueella eri aikakautena. Olen ollut siis kaikessa läheisriippuvaisuudessani näin ollen mahdollistaja. Se joka antaa tilanteiden mennä lopulta siihen että jossakin vaiheessa eskaloituu ja räjähtää, sillä lopputuloksiahan ei voi estää. Ne tulee kyllä sieltä esille, kyse on vain ajasta. En ole siitä ylpeä yhtään. Ei mulla olisi ollut ikinä oikeutta moiseen. Se minua harmittaa paljon.

Hylkäämisen tunnelukko on ollut niin vahvana takaraivossa, että olen tehnyt vaikka ja mitä jottei minua vain hylättäisi ja minusta pidettäisiin. Annan työpaikan tuolle ja tuolle, vaikkei tämä ole mitään muuta kuin suojatyöpaikka niille, eikä ne ees pidä koko hommasta- saatikka minusta, ja firman etua en ainakaan näin ajatele. Mutta oompa kiva tyyppi kuitenkin, kun saavat palkkaa jostain ja varmaan näin ollen tykkäävät minusta! Oon kiva pomo, jes. Saatampa vielä lainata rahaa, taata lainankin- enköhän sitten ainakin ole pidetty?  Hyvä minä. Hevon vitun kontit. Oon ollu saatana sekaisin kuin seinäkello! Suurin osa näistä ei ole ikinä edes tykänny minusta minuna - eivät edes tervehdi kun vastaan tulevat, vaikka itse aina asiallisesti kyllä heipatan. Kun alati hymyilevä ja ystävällinen tyyppi ei sanokkaa aina kyllä pyyntöihin on se toki shokki. Kukapa haluaa luopua saavutetuista eduista? Se jos mikä on ollut se surullisin ymmärrys mulle tajuta, kelpasin vain kun minusta hyödyttiin.

ITSE ITSENI PAHIN VIHOLLINEN

Ja tässä tullaankin sitten siihen, mikä on monesti se raskain osio. Ainakin mulle se on ollut. Se, että todella ja vilpittömästi syytän itseäni kaikista elämäni negatiivisesta asioita kuten mm. rikkoutuneista ihmissuhteista kuin muistakin negoista mitä mulle on ikinä tapahtunut. Koen, että olen ollut tosi typerä, tietämätön ja ymmärtämätön ja sitä myöten mahdollistamisellani aiheuttanut pahan ja pettymyksen tunteen meille kaikille osapuolille, mitä olen sittemmin saanut niittää kaksin käsin. Mitäs en osannut heti olla terveesti itsekäs, niinku normaalit ihmiset on. Miksi minä en ole normaali? Mikä on normaali? Onko sellaista edes? Minun syy ei ole se, että jossain olen näin traumatisoitunut, mutta minun vastuu on nähdä kokonaiskuva ja toipua. Katkaista kierre. Mitä enemmän tutkin ja ymmärrän itseäni sitä enemmän ymmärrän myös muita ja niitä jotka ei minusta pidä ja joita ärsytän suunnattomasti. Koen jotenkin, että ansaitsen kaiken, mutta pidän huolen, että otan oppia myös niistä parhaani mukaan. On tosi turhauttavaa, kun et osaa koskaan ketään edes tilapäisesti syyttää omasta pahastaolostasi, millä saattaisi toviksi päästä helpommalla vaan, että oletkin ihan itse itsesi pahin vihollinen.Vastuu on aina minulla itselläni. Siispä tärkeintä on opetella antamaan anteeksi itselleen ja olemaan armollisempi jatkossa. Läheisriippuvaisuuteen kun kuuluu myös valtava itsekritiikki ja armottomuus itseään kohtaan. Olen aivan hurja ruoskimaan itseäni ja puskemaan läpi vaikka ja mitä. Minusta tuntuu monesti, ettei mulla ole rajoja, koska en osaa tunnistaa niitä. Tässäkin mulla on vielä hurja työmaa edessäni.

MITEN SITTEN ETEENPÄIN?

Mikä tämän kaiken sairauden, läheisriippuvaisuuden, saa sitten aikaan ja miten tajuamisen jälkeen eteenpäin? No tokihan kaikki olemme menneisyytemme tuotoksia, joten suuntaa katseesi sinne. Päällimmäisin syy hetkessä on kuitenkin puutteellinen itsetunto, joka johtuu jokaisella meistä mistä ikinä nyt johtuukaan. Tiedän mistä omani tulee kyllä ja on sitä saanut pojat tässä rakentaa ja eheyttää ihan urakalla! Sen puute jos mikä saa paljon pahaa aikaan. Ikävä kyllä, paljon pitää törmätä seiniin, jotta tajuaa, että itseään on arvostettava ja sinä olet se tärkein. Ensin se happinaamari sinulle itsellesi, sitten saat pelastaa muita, jos sittenkään.Mieti sitä kaksi kertaa ennenkuin toteutat toisen opinläksyjä. Se ei ole mitenkään mahdollista tapahtua toisinpäin ilman, että sinä itse hukut pelastaessasi ja nostaessasi muita.

Viime aikoina mulla on noussut valtava suru siitä, miten olen elämäni elänyt viimeiset vuodet.Mietin monesti että voi vitsit oisin päässyt niin monessa asiassa niin paljon helpommalla jos olisin ollut viisaampi. Miten huonosti olenkaan itse itseäni kohdellut ja antanut tulla kohdeltavaksi ihan vaan miellyttääkseni alitajuisesti muita. Minkä kuvan olenkaan antanut lapselleni omalla toiminnani, se minua harmittaa. Toivon niin kovasti että saan asioita vielä korjattua. Sinun ei tosiaan tarvitse, eikä pidä nöyristellä ketään. Arvostusta voi todellakin näyttää muutenkin kuin miellyttämisellä.


KOHTI TERVETTÄ ITSEKKYYTTÄ

Se miksi nyt olen tässä pisteessä, että myin toisen kahvilan ja nautin pienen hyvän ydinjengin kanssa työskentelystä yhdessä kahvilassa ja haluan palavasti antaa aikaa itselleni ja mini-perheelleni on se, että olen kyllästynyt yli-ymmärtämiseen ja ainaiseen jaksamiseen. En jaksa enää kenenkään muiden taakkoja kantaa harteillani, enkä yhtään ylimääräistä draamaa elämääni. Mitä pienempi, avoimempi ja positiivinen työyhteisökin - sen parempi tekemisen meininki ja vähempi muuttuvia palikoita pyöriteltävänä. Lopulta vihdoinkin tajusin, ettei minun tarvitse miellyttää yhtään ketään tai mitään, vaan olla onnellinen ikiomissa nahoissani. Se mitä teen tai mitä jätän tekemättä ei määrittele ihmisarvoani mitenkään. En vastaa kenestäkään muusta kuin itsestäni ja lapsestani sekä yrityksestäni, enkä myöskään välitä siitä, mitä sinä tai joku muu tykkäätte minusta tai ette tykkää. Nämä asiat ei liity minuun ja minun elämääni mitenkään. Se mitä koet minusta ja jutuistani, vaikkapa somekäyttäytymisestäni tai tästä blogista, on vain peili sinusta itsestäsi. Tunteesi mikä herää, ei kerro siis minusta mitään, joten mitä väliä jos mie itse tämän takana ja käytökseni takana seison? Haluan pitää tasapainon ja löytää oman balanssin itseni kanssa ja pitää huolen, että kenenkään toisen balanssi ei enää tule niin liki omaani, että minä pitäisin toisen ihmisen mielikuvaa omasta itsestään pystyssä. Sillä tämä mielikuva olisi taas epätodellinen, jos se nojaisi minuun, ja jälleen tästä vastuu olisi minun. En enää halua vastata kuin itsestäni. Siinäkin on jo hommansa.

SUPERSUORITTAJA

En kestä enää ihmissuhteita, joissa olen se aina antava osapuoli. Jos koen, että multa vain otetaan ja vaaditaan, koitetaan asettaa johonkin lokeroon, niin nostan samantien kytkintä. Olen ollut pitkään tosi heikolla itsetunnolla varustettu miellyttäjä ja olen antanut vahvempien ihmisten monella eri osa-alueella elämässäni vetää minua kuin pässiä narussa. Olen kokenut myös syyllisyyttä siitä, että aiheutan joissakin ärsytystä kun olen omanlaiseni supersuorittaja ja tehojyrä. Pusken asioita läpi kun muut vielä miettii, että mille alkaisivatkaan. Se on kuitenkin minun luonteessa se touhukkuus, ollut aina. Tästä johtuva ärtymys on sekin tuntunut luissa ja nahoissa ja olen sitäkin pahoitellut mielessäni, hävennytkin. Ei sais olla niin aikaansaava kun toiset ei tykkää. On syntistä suorittaa, kun pitäs vaan hengittää ja olla, koska se on nyt in, olla zen. Minusta vaan kun ei ikinä saa zeniä ja se on ihan ok mulle. Tykkään toosottaa, mutta omissa rajoissani.Ne rajat voi olla erilaiset kuin sinun, mutta ei niistä pidä välittää.

Olen aina vaan mennyt paahtanut joka suuntaan kun on pyydetty, koska on ollut niin vaikeaa sanoa ei; nyt en jaksa. Mulle on ollut vaikeaa tuottaa pettymys, antaa mm korjaavaa palautetta. Sitä olen todella nyt opetellut tässä, sitä ei:n sanomista. Puhelimeen en vastaa ollenkaan, saan siitä allergiakohtauksen kun se soi. Joka ei osaa minulle introvertille viestiä laittaa niin jää vastaamatta. Minun puhelin ei ole puhumiseen ja se on mulle ok. Tarviin ja pidän ympärilläni innostavaa, tasavertaista ja kannustavaa seuraa, josta saan iloa ja energiaa - peilipintaa. Tasavertaisia rinnallakulkijoita.  Semmoista seuraa, joka saa minut olemaan parempi minä. Mikään vähempi ei mulle enää riitä. Matkalla jonkun silmissä itsekkääksi olen. Itse ainoastaan iloitsen siitäkin. Matkalla parempaan olen.

Tunteet kuuluu elämään vahvasti ja itse olen kiitollinen, että niitä niin kovasti olen viime aikoina kokenut. Sanotaanko näin, että viime viikot ovat olleet kunnon tunteiden vuoristorataa. Ups and down kirjaimellisesti Olen niin itkenyt kuin nauranut, surrut pettymystä ihmisiin ja iloinnut aidoista ihmissuhteista, jotka ovat vaan syventyneet ja joita syntyy vielä näin aikuisellakin iällä. Pari viikkoa sitten purskahdin kyyneliin töissä tiskinurkassa työkaverin nähden, kun tunsin jälleen niin suurta pettymystä jotain ihmistä kohtaan vaan. Kuppi meni vaan nurin siinä hetkessä. Silti mie ymmärsin sitäkin tyyppiä ja itkin omaa tyhmyyttäni jälleen. Sitä, että jälleen kaikki oli lopulta minun syytä, kun olin liian pitkään liian kiltti ja miellyttäjä, että taas minua piti kovemman kautta muistuttaa, että minun pitää olla kovempi jatkossa. Oon niin kiitollinen, että olen ympäröinyt itseni nykyisin hyvillä tyypeillä, joiden edessä voin olla oma itseni ja joidenka kanssa saan puhua aidoista asioista ja hekin ovat niin valveutuneita, että osaavat ottaa vastaan ja peilata näitä tunteita kanssani. Saan olla vihdoin oma itseni joka paikassa, mitkä koen omakseni. Olen luopunut monista asioista ja ajatusmalleista ja toivottanut tervetulleeksi paljon uusia tuulia. Antanut luvan elämälle yllättää minut ja luvannut olla vastaanottavainen kaikelle, mitä vastaan tulee. Luotan vahvasti elämään, sen tarkoituksellisuuteen, sekä eheytymiseen ja hyvään karmaan. Se on jotenkin tosi armollista itselle ja se tuntuu jotenkin oikealta. Sopivasti hörhö mutta enempi kovuutta ehkä. Sitä mie tarvin. Ja se se onkin se haaste. Pysyä pehmeänä ja olla kova yhtäaikaa.

Koska olen niin hullu, enkä häpeä laittaa itseäni peliin, niin julkaisen tämänkin tekstini semmoisenaan. Äidinkielenopettajamieliset kääntykööt nahoissaan kirjoitusvirheistäni ja epäjohdonmukaisesta sekavasta tekstistäni, mutta mulle ihan sama. Sekava se olen minäkin. Miten hitossa osaisinkaan nyt yhtäkkiä jotain täydellistä proosaa tässä ruveta kirjoittaa? Ei ole minun juttu se vaan sisältö. Täys mysteeri olen jopa itselleni. Saa nähä selvitänkö tätä ikinä.
 
Ilolla tässä jatkan prosessiani eteenpäin. Jotenkin olen todella innoissani, kun tajuan näitä juttuja ja huomaan, että saamari miehän toivun täällä täyttä häkää ja nousen ylös! Vielä minusta hyvä tulee. Oli niin kiva kirjoittaa ajatukseni tekstiksi. Synnyttää jotain uutta, jonka myötä mielikin kirkastuu taas. Kiitos jos jaksoit lukea <3 Jos tämä teksti herätti sinussa ajatuksia niin kommentoi toki. Samaistutko ja jos niin miten sinä eheydyt moisesta?  Ilolla luen palautetta ja opin niistäkin lisää.

Sunshine mixed with a little hurricane

Ps. Blogini on mulle siis tämmönen syvän pohdinnan mesta. Jos haluut nähä arkista säätöä ja kepeyttä, mikä on puolet minua myös, niin sitä on ja näkyy ig:n puolella @helialatalo. Tervetuloa sinne myös!

Terkuin

Heli