Elämää eron jälkeen

Tuli vahva tunne, että tänään haluan kirjoittaa ajatuksiani, joten annetaan ajatukset siis virrata vapaasti tekstiksi. Sesonkiaika tunturissa alkaa olla ohi, kuten kahden kuukauden kestänyt influenssakauteni kaikkine mahdollisine jälkitauteineen ja on aika pysähtyä taas miettimään elämää, eikä vain selviytymään päivästä. Sillä sitä se elämä kyllä hyvin pitkälti on ainakin mulla ollut joulukuisen eroni ja siitä alkaneen sesonkikauden tiimellyksessä. Selviytymistä. Arjenpyöritystä kahden firman, jatkuvan flunssan, sekä lapsen ja omakotitalon kanssa. Tasapainoilla siinä, että ne kaikki sujuisi mahdollisimman kivuttomasti ja kunnialla eteenpäin minkään romahtamatta ainakaan täysin raunioksi. Eipä sitä kannata sen kummemmin romantisoida vaan ottaa kaikesta ilo irti ja nähdä valoisat puolet. Keskittyä positiivisiin juttuihin ja siihen, että deadlinet ei paukahtele. Muuten vois helposti lähteä väärille raiteille ja sen jälkeen on taas kahta kauheampi homma saada rattaat oikenemaan. Oon mie joskus päästäny elämän niinkin paljon pois radaltaan, että siinä on jo oikeasti työ ja tuska  päästä takaisin jaloilleen.

@kuvan on ottanut  Katri Alatalo, kuvattiin hänen korviksiaan

Minut on pelastunut arki ja rutiinit. Olen niin vahva suorittaja selkäytimessäni, että menen automaatiolla kaaoskohdat yli rutiinein ja katson sitten jälkeenpäin että huh, selvisin tuostakin. Ja tuosta ja tuosta. Ero elämäni pisimmästä parisuhteesta oli ja on kova juttu kun siihen on antanut paljon. On uskonut ja luottanut siihen, että elämä kantaa ja hyvä tästä tulee. On tehnyt sen, mitä silloin on osannut ja ymmärtänyt.  On maalannut kuvia tulevaan miltä se elämä näyttäisi. Siinä tulee paljon epäonnistumisen tunteita ja haluttaa todella katsoa itse myös pelkäämättä peiliin,  että mitä tuli tehtyä väärin. Että voisi itsekin oppia jatkoa ajatellen, sillä kyllä se epäonnistuminenkin on molempien juttu ja aikaansaannos. Jossaki meni molemmilla vikaan. Elämä on kuitenkin ainutlaatuinen ja lyhyt, kertaluontoinen ei-harjoitus, enkä haluaisi enää monetta kertaa toistaa omia virheitäni, vaan oppia niistä. Tulla paremmaksi minäksi ja ehkä viisaammaksi. Mutta myös herkemmäksi, sillä mulla ainakin on ollut tietty kuori, minkä alle ei kukaan ole oikein ikinä päässytkään. Mulla onkin omanlaiseni muurinpurkutalkoot meneillään nyt monella eri saralla, haluan laittaa itseni likoon, en vain yrityselämässä vaan myös omassani kunnolla. Ei aina voi olla varautunut ja pelätä pahinta silti salassa, vai voiko? Yritän kuoria itseä ja kaikkea tietynlaista turhaa pois elämästäni, jotta voisin olla vain se oma itseni rohkeasti ja täysillä niin hyvässä kuin pahassa. Se sisin särkyy jos särjetään kyllä, mutta sekinhän vain on elämää. Sieltä raoista se valo sitten pääsee sisään.

Kovasti myös tietynlainen suru on ollut toisinaan eron jälkeen läsnä hetkissä jos lähtee miettimään. Talo on tyhjä kun toista ei enää ole. On vain sinä ja sinun lapsi, jolle myös tilanne on uusi ja varmaan omalla tavallaan muokkaa myös hänen maailmankatsomustaan tulevaisuudessa. Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman rehellinen pojalleni aina ja kaikesta, ja opettamaan sen, että mitä ikinä tapahtuukaan ei saa pitää toisia ihmisiä itsestäänselvyyksinä ja toista pitää kohdella siten kuten haluaisi itseään kohdeltavan. Olen valtavan ylpeä pojastani, viisas ja herkkä Iiro. Ilo ollut viettää kahden kesken tämä kevät hänen kanssaan. Virheitä me kaikki täällä tehdään ja ne on hyviä opettajia, anteeksikin pitää osata myös kuitenkin antaa. Myös itselleen. Senkin toivon, että opettaisin. Liian jyrkkäkään ei saisi olla. Naisena ja äitinä on vaikeaa antaa lapselle yksin terveen miehen mallia, mutta voin ainakin opettaa, että miten toista pitäisi yrittää edes kohdella. Ja että puhua pitää voida, kukaan kun ei osaa lukea kenenkään ajatuksia. Haluan voida uskoa siihen, että rehellisyydellä ja puhumisella ikävistäkin asioita saan jotain hyvää aikaan pohjamateriaaliksi kasvulle. Sillä mitäpä sitä itse voi muuta tehdä kuin parhaansa sillä tiedolla ja taidolla mitä milloinkin on ja toivoa parasta?

Epäonnistumisen ja surun jälkeen hyvänä kolmosena tunteista tulee ikävä. Koska ainahan suhteessa on myös hyviäkin puolia ja muistoja. Ne täytyy vaan tallettaa muistojen kirjoihin ja miettiä niitä hyvällä hymyillen. Ne on osa sitä tarinaa, joka palveli kumpaakin sen suhteen ajan. Ikävä tulee myös kun kävelee autotallissa ja varastossa ja näkee toisen aloittamat projektit siellä. Siellä ne on ja ne täytyy saattaa loppuun tai siivota pois jossain vaiheessa. Ikävä-fiiilisten jälkeen tuleekin epätoivo-tunne, että miten ihmeessä mie niitä osaan ja ymmärrän jatkaa? Mistä edes aloitan? Kuka helvetti tuon trampan nyt kokoaa!? Jotkut perinteiset "miestenjutut" kun vaan ei ainakaan multa taivu, vaikka kovin monitaituri koenkin olevani. Epätoivon jälkeen valtaakin ahdistus ja väsymys, sillä minua oottaa nyt monen monta remppajuttua, jotka vaan täytyy hoitaa. Ne on vuosia odottaneet ja olen niitä venyttänyt ja nyt en aio enää odottaa, vaan laitan kesällä  hiat heilumaan. Uutta kattoa ja pihaa siis, ne on pakko laittaa. Myös ilmastointilaite pamahti rikki, joten pari tonnia sinnekkin siis. Ei ole kysymys edes tahtotilasta enää. Ne on vaan asioita, jotka täytyy hoitaa. Ns. velvollisuuksia.

Kaikkien näiden ja monen muunkin tunnetilan jälkeen tulee hyväksyntä. Se, että asiat menee yleensä juuri niin kuin kuuluukin ja hyvä näin. Turha pyristellä vastaan jos jotkut jutut on tarkoitettu meneväksi toisin kuin fantasioissani. Ja että nuo eivät ole kuin yksittäisiä asioita. Ne järjestyy kyllä. Kukaan ei ole kuollut, yksi parisuhde on vain tullut taas tiensä päähän ja ollut varmasti valtavan hyvä oppi kummallekin.

En ikinä käsittänyt mille tunteiden vuoristoradalle lähdinkään kun työuupumusterapiaan 2017 syksyllä kirjauduin. En edes tiennyt, että voin tuntea noin paljon yhden vuoden aikana eri tunteita. Eri tunteita elämän eri osa-alueilla. Kuinka paljon niitä oikein voi ollakkaan aina raivosta epätoivon kautta helpottumiseen ja iloon rohkeudesta. Kun lähtee rohkeasti kasvamaan ja avaamaan itseään itselleenkin- samalla myös toisille-  sitä toivoo, että aukinaista sinua ei oteta uhkana, vaan mahdollisuutena kasvaa yhteen. Aika pitkään se toivo pitää itseasiassa. Toivo on muutenkin jännä tunne. Koen että jos toivo olisi väri, se olisi kirkkaan keltainen. Niin kirkas ja valoisa se on ja värittää synkkääkin päivää, vaikka se olisi vain hetkittäistä. Toivo selättää aina kaiken tumman ja koko kuva näyttäytyy keltaisena, vaikka pääväri olisikin tumma. Niin uskomattoman vahva tuo toivo on. Ihminen haluaa uskoa ja toivoa aina parasta. Kait se on ihmisen perusluonne? Ainakin jos on kyse päivänsäteestä eikä menninkäisestä.

Nyt kun olen joulusta saakka tätä aikaa yrittänyt ihan käytännössäkin raivata työelämästä kotiin, on silti ollut aikakäsite melko tiukilla. On niin paljon juttuja.  Paperitöistä en opi tykkäämään ikinä, en jaksa keskittyä lukuihin, ja se fakta, sekä sesonkiluontoisuuden stressikuorma panee miettimään tulevaisuutta. Olen boheemi taiteilijaluonne ja kaikki mitkä kahlitsee minua on haastavaa mulle. Koittakaapa tosiaan elää luonteella yh-arkea yrittäjänä omakotitalossa. Ei se paljon muuta tarvi.  Pienillä priorisoinneilla ja ajan organisoinneilla olen saanut aikaa taiteiluun ja illathan mulla on aina vapaat kotona- onneksi. Myös viikonloput nykyisin, mikä on myös tietyntyyppistä myyttienmurtamista ollut itsellä. Minä ansaitsen vapaani, toimistotyöt on työtä myös ja ne on työvuorolistaan merkittävä ja muutoinkin ansaitsen leponi. Talven flunssamaraton nöyryytti minut 6-0, kun en suostunut pysähtymään merkeistä huolimatta, vaan yritin koneen lailla puskea läpi. En ole ikinä ollut niin kipeä ja niin pitkään kipeä, kuin mitä olin nyt. Tuntui, että kuolen ja hajoan kun vedin seitsemättä antibioottikuuria naamaani tajuten, että kaikki elävä minussa on kohta kuollutta enkä ikinä palaudu tästä. Mikään kombuchamäärä eli maitohappobakteerien määrä ei pelasta minun kuntoa enää. Tänä keväänä olen itkenyt varmasti enemmän kuin koko ihmiselämässäni, koska on ollut välillä vaan fyysisesti jo niin rikki. Ja kokenut samalla, että avunpyyntöilleni joissakin asioissa on vain naurettu ja minua on pilkattu. Se satuttaa kaiken muun lisäksi.

Kehon ja mielen yhteyden tunnistavana tiedän kyllä, miksi sain kokea kaltaiseni fyysisen romahduksen kevään. Vaikka olinkin fyysisesti ehkäpä juurikin elämäni parhaimmassa kunnossa, kun olen ollut omalla elämäntaparemontillani elokuusta saakka. Syönyt hyvin, ottanut vitamiinit, uinut avannossa ja kuntoillut. Mutta minun hermosto on ollu äärirajoilla kokemastaan siinä ohella, sille kaikki on ollu liikaa. Tiän, ettei kyse ole pelkästä virustartunnasta vaan henkisestä kuormasta jota ei ole ehtinyt käsitellä ja siitä, että tunteet tarvii tilaa. Tiedostan rajut muutokset elämässä ja tiedostan taustani suorittajana, vaikka intohimotyötäni teenkin. "Koska niin oikeat yrittäjät tekee, ne ei itke flunssan takia"- huutaa sisäinen ääni jossain sisälläni toisinaan, jos jotain paikkaa kolottaa. Kunnes tajusin, että tämä kaikki kulminoituu siihen, että olen iskostuttanut itseeni, etten ole levon arvoinen, ettei minun kroppa tarvi lepoa. Laiskat lepää. Minä en mitään ansaitse ja minä voin kohdella kehoani rääkäten, jos tilanne sitä vaatii. Minä en ole oikeutettu kesälomiin tai lomiin koska olen valinnut yrittäjyyden. Mulla on käsittämättömiä, virheellisiä, uskomuksia ollut itsessäni. Tämä kaikki, koko uupumushistoria, flunssakausi,  kaikki - kulminoituu siihen, että mie olen kokenut, etten mie mitään hyvää ja kivaa ansaitse, eikä muitten tarvi olla mulle kivoja. Hienoa jos ovat, mutta jos eivät oletkaan, niin ei se haittaa. Minun pitää vaan ymmärtää heitä. Jännä miten sitä luulee olevansa armollinen jo itselleen, ja toitottaa armollisuuden tärkeyttä, mutta sitten kuitenkaan sitä ei ole. Sitä on ihna super armoton oikeastaan ja ruoskii oikein kunnolla jos ei suoriudu. Sitä on niin armoton, että pienikin edistysaskel ei vielä tarkoita, että olisi mitenkään armollinen itselle, vaan että se oli vain yksi pieni askel sieltä helvatun syvästä kuopasta. Ota niitä vielä tuhat niin voit sanoa olevasi armollinen?

Ja kevään oppihan oli: ei kaikkea tarvi jaksaa, eikä ymmärtää. On ok pyytää apua, itkeä kuten tänäänkin olen itkenyt kun tuo lumen alta paljastuva kaaos ja helvetti pihalla ja varastoissa räjähti silmilleni. Nämä on nyt kaikki minun selvitettävä yksin. On ok sanoa et ihan kaikkea ei aina jaksa yksinään ja on ok vaatia toisia kantamaan omat vastuunsa. Niinhän me jokainen teemme, kannamme vastuumme tekojemme seurauksista - oli ne sitten mitä vain.  On ok piirtää rajat ja tehdä ne näkyväksi toisillekin. Ja toivoa, että niitä kunnioitetaan ja jos ei niin sitten rajat kiinni. Se on ihan ok sekin. Et tarvitse  miellyttää ketään.

Toki minun kevääseen on mahtunut paljon myös iloa ja riemua näiden surkeidenkin fiiliksien rinnalle. Koska olen kuitenkin olemukseltani peruspositiivi, niin otetaan niitä tähän loppuun. Kiitollisuus on yksi huippujuttu kun tuntuu, ettei tässä missään ole mitään järkeä. Sitä voi harjoitella vaikka joka päivä miettimällä kolme kivaa juttua, mistä on kiitollinen, jos ei  muuten lähde spontaanisti. Itse olen tosi kiitollinen terveen ja fiksun lapseni lisäksi Somasta, joka tuntuu jo löytäneen paikkansa ja ilolla lähden uusimaan kalustoa tänä kesänä etenkin Kittilän päässä. Iloinen myös vakiintuneesta huipusta henkilökunnasta, joka todellakin tekee minun työni helpommaksi ja joita jokaista kyllä arvostan hamaan tappiin saakka. Iloinen äidistäni, joka on auttanut minua niin paljon kun olen ollut kipeänä. Iloinen isästäni, joka on myös suoriutunut hengissä kevään sesongista ja silti myöskin jaksanut minuakin samalla tsempata ja luoda uskoa huomiseen. Kiitollinen huikeista harkkareista, mitä on ollut ja olenkin löytänyt itsestäni sellaisen soman nuoriso-ohjaajankin että alta pois! Rakastan sitä roolia minussa. Vähän niin kuin isosisko olen saanut olla näille tytöille tänä keväänä kun sen olen Kittilän Somassa viettänyt. Toivottavasti ensi kevät on yhtä ihana. Kiitollinen olen myös kauniista hyväenergisestä kodistani ateljeineen, joka talo toki huutaa ulkopuoliremonttia, mutta sen handlaan kyllä ajan kanssa. Pihan sementoin niin ei tarvi nurtsia ajella. Kivipuutarha onkin minun tavoite:D. Kivi on kaunista. Sitä voi vaikka maalata.

Kiitollinen myös maailman helpoimmasta autosta ja rengaspaikasta joka on pitänyt koko talven. Ole tarvinut taas kuin ajella. Hieman minua pelottaa kesän moottoripyöräkausi, sillä olen 15 kiloa kevyempi kuin viime kesänä, että miten se pysyy mulla pystyssä, mutta ehkä mie teen tässä parit kotijumpat, niin saan voimaa tähän laihempaan läskiini nyt. Toivotaan, etten kaada mopoa siis ja toivoa sopii, että joskus löydän itselleni ajokaverinkin joka jaksaa minun hullutuksia ja on ylpeä, et oon sen tyttöystävä. Just nyt tuntuu siltä, että kuolen kotiini kissojeni syötäväksi, ja että olisin ollut jo koko ikäni yksin yksinäisenä mummona. Mutta sitten tajuan, että vastahan tässä on erottu! Justhan oli joulu! Ja että yksinäinen voi olla myös kaksin, joten se vetää pohjan teorialtani heti. Mikä maailman kiire mulla edes on mihinkään kun näinkin on hyvä? Kyllä eron jälkeen tarvii aikaa tasoitella ja käydä läpi fiiliksiä, en vaan pystyisi heti uuteen rumbaan. Ei se olisi ollut oikein kenellekkään. Ei mieli pysyisi matkassa ja eittämättä jäisi käsittelemättä asioita uuden puskiessa elämään. Nyt vaan fokus tulevaan, kesään ja aurinkoon siis! Energisoidun vaan oikeille fiiliksille ja manifestoin jotain kivaa tyyppiä tulevaisuuteen. Kun aika on oikea niin sitten vedän puoleeni vaan tyypin, joka tykkää minusta tämmöisenä hörhönä kuin olen ja hällä on hyvä itsetunto- ja tuntemus, sekä on tunnetaitoinen. Siinäpä ne tärkeimmät, noilla pääsee jo hyvin eteenpäin. Oli se sitten ensi kesänä, syksynä, vuoden päästä tai viiden vuoden. Otetaan kaikki vastaan, mikä on tarkoitettu tulevaksi ja nautitaan sillä välin matkasta yksin. Uskon, että tulee aika, kun voi sanoa, että just tämän lopputuleman vuoksi asiat meni kuten meni. Ja että ne meni meille kaikille osapuolille parhain päin, oikein, ja että yhdessä voisi vaikka nauraa ja höpötelläkin menneitä. Elämä on liian lyhyt mihinkään muuhun.

Pitää särkyä jotta valo pääsee sisään

Olla yksin ja olla yksinäinen, sitä olen myös paljon pohtinut. Joskus kun olen kotona täällä hiljaisuudessa pojankaan olematta kotosalla tuntuu just siltä, että sitä on tosi yksin ja menee hetkittäin surkeaan moodiinkin kieltämättä. Mutta ollakko silti aidosti yksinäinen? Sitä en voi sanoa olevani. Toisinaan olen jopa tosi väsynyt ihmisiinkin ja kahvilantädin sosiaaliseen rooliini ja kaipaan irtiottoa jonnekkin missä paistaa vain aurinko ja on hiekkaa silmänkantamattomiin. Vapautta olla ajattelematta mitään. Kaipaan enemmänkin aikaa olla vaan, sillä työni on niin sosiaalinen, että se välissä uuvuttaa minut ihan kuivaksi. Ei jää aikaa palautua, sillä introvertti ihminen tarvii sitä. Se ei saa energiaa ihmismassoita ja liiallisisista sosiaalisista kontakteista, se menettää sitä. Koti on mulle paikka missä lataan akkuja omilla jutuillani tai vain NetFlixiä katsomalla. Mikä milloinkin kiinnostaa. En oikeastaan jaksa tavata työpäivän päätteeksi yhtään ketään, olen niin poikki.  Ja introverttina en jaksa puhua myöskään oikein puhelimessakaan. Olen sosiaalinen erakko siis. Balanssin etsiminen on minun juttu ja se, että saan kuulumiseni ystävilleni ja ystäviltäni esim somen kautta näkyväksi kuvin ja viestein sopii mulle enemmän kuin hyvin. Osan kans ehtii toki nähdäkkin, lenkkeillä ja soitella. Ihan siten miten milloinkin kenenkin aikatauluihin sopii. Ihmisten elämä kauttaaltaan tuntuu olevan ihan kaikilla vaan tosi aikataulutettua nykypäivänä.

Vuosi sitten pakkailin tässä innoissani laukkua Balille ja se olikin mukava reissu. Sinne oli tavoite mennä taas nytkin, mutta tänä keväänä se ei nyt toteutunutkaan. Tulee sekin päivä vielä ja muutoinkin uskon, että ihana kesä on tulossa. Kevyt kesä. Haluan jotenkin elää nyt kepein mielin ja hullutella vähän. Olen luonteeltani muutenkin semmoinen puoliksi vanhasielu ja puoliksi lapsi ja koen, että kesä voisi olla tämän lapsen aikaa minussa. Leikkiä ja nauttia, juosta alasti vaikka metsissä jos siltä tuntuu. Tuntea olevansa elossa ja nauraa. Ilakoida ja hullutella, olla rohkea ja avoin. Ei ottaa niin vakavasti, vaan tietoisesti antaisi nyt sisäisenlapsen loistaa vaan. Ootan tosi paljon tätä ja tästä kumpuavaa naurua ja hymyä jotka näen jo sieluni silmin. Elämä voittakoon siis taas. Avoimin mielin kun touhuaa, eikä suunnittele liikaa niin se sopii mulle kyllä. Ei tehä asioita liian vaikeaksi ja puskea väkisin vaan hyväksyä ne, kohdata ne ja suunnata silti katse toiveikkaana kohti tulevaa. Ehkä en sittenkään kuole kissojeni kanssa tänne yksin vaan jotain muuta. Aika näyttää <3

Kissanainen :D